Made in China

Jai sitten Pekingista paivittelematta, kuin myos Mongoliasta. Nyt olen kuitenkin siis suunnitelmien vastaisesti paatynyt “Siperian Pariisiin”, Irkutskiin, josta huomenissa lahden etenemaan junalla kohti Moskovaa.

Mutta siis. Pekingissa kaytin aikani valilla tehokkaasti ja valilla vahemman tehokkaasti, lahinna tunnelmasta nautiskellen. Kavin kuitenkin vaeltamassa reilut 10 kilometria Kiinan muurilla (josta jalkaparkani toipuivat seuraavat kaksi paivaa), katsomassa Pekingin oopperaa, syomassa Pekingin ankkaa seka (mahdollisesti pekingilaisia) otokoita. Ankka oli pettymys, eivatka otokatkaan suoraan sanottuna mitaan herkkua olleet. Tuhatjalkainen oli ihan ookoo, mutta kaskaat olivat niin suolaisia etta pari popsaistuani oli loppuvarras pakko heittaa makeen. Mita tuhlausta! Jotta ei nyt koko Peking kulinaristin lomakohteena menettaisi hohtoaan, taytyy mainita myos kerrassaan maittavat katukaupan antimet, seka ihanainen kahvila (Grandma’s kitchen, sangen osuva nimi) josta sai jumalaista suklaakakkua (oikean) kahvin kera. Vietinkin kyseisessa puljussa aikaa koko rahan edesta, silla tunnelma oli taydellinen muutaman tunnin kirjanlukutauolle herkkuja nautiskellen .

Seuraavana vuorossa oli junamatka Mongoliaan. Rajanylitysmuodollisuudet kavivat kivuttomasti, ja muutenkin 31 tuntia vierahtivat sangen leppoisasti; amerikkalainen kanssamatkustaja lainasi minulle Herman Hessen Siddhartha -kirjan, jonka lukaistessa matka taittui perin miellyttavissa merkeissa. Aamun koittaessa Mongolian puolella alkoi armoton kuvien rapsiminen; koko maa taynna ihanaa tyhjyytta, kumpuilevaa ruohikkoa, karuja vuoristoja ja lopulta pohjolan neidon sydanta riipaisevia havumetsia. Tippahan siina meinasi linssiin herahtaa – en ollut edes tajunnut kuinka paljon olin kaivannut pohjoisen metsia ennen kuin niita nakopiiriini sain!

Ulan Batorissa muut matkalaiset aloittivat kuumeisen maaseutumatkan jarjestamisen, mutta mina jolla tuo puoli oli jo hoidossa, saatoin aloittaa suoraan kaupunkiin perehtymisen. Ulan Bator on vahan kuin leikkikaupunki; aivan kuin se olisi olemassa vain siksi etta, no, jokaisessa maassa nyt vain taytyy olla ainakin yksi kaupunki. Rumalla tavalla viehattava pikkukaupunki jossa asuu lahes puolet maan vaestosta eli reilu miljoona. Hammentavan paljon turisteja, kuin myos selvasti turisteille suunnattuja puljuja, ravintoloita, kauppoja ynna muita. Ihmiset myos puhuvat huomattavasti enemman ja huomattavasti parempaa englantia kuin Kiinassa, mika aiheutti myos huulen ymmyrkaisyytta allekirjoittaneelle. Hostellilla kavi jatkuva kuhina kun matkalaiset lahtivat ja palasivat reissuiltaan maaseudulle, ja kaikki olivat matkalla joko Venajalle tai Kiinaan. Tapasin yhden joka oli tullut vartavasten ja ainoastaan Mongoliaan. Pari paivaa enne trekille lahtoa vietinkin valilla muiden matkalaisten kanssa kaupunkia kierrellessa, valilla yksin museoissa, kahviloissa ja kaduilla. Lauantaina sitten koitti lahto Bulgan provinssiin nomadien maille. Lisakseni reissulla oli ainoastaan italialainen Walter, joten saimme nauttia maaseudusta ilman liikaa sahlinkia. Reissu kesti kolme yota ja nelja paivaa; yot vietimme nomadiperheiden jurtissa, paivat ratsastimme hevosilla ja kameleilla, keritsimme lampaita, lypsimme lehmia, kaitsimme vuohia ja leikitimme lapsia. Kommunikaatio oli vajavaista, silla me emme puhuneet mongoliaa eivatka he englantia. Yllattavan hyvin sita kuitenkin parjaa, ja lasten kanssa leikkiessa yhteista kielta ei edes tarvita – mina puhuin suomea, lapset mongoliaa, ja tulimme toimeen vallan mainiosti! Suureksi hitiksi nousi nuijapaiden poimiminen purosta . Myos kielellisia yllatyksia mahtui neljaan paivaan paljon: toisena iltana jurtassa illastaessamme sisaan tuli isannan veli ja kysyi saksaksi josko taidamme kielen. Nain siis paadyin puhumaan saksaa jurtassa mongolialaisen kirurgin kanssa, joka on tyoskennellyt kolme vuotta Saksassa… Viimeisen perheen luona taas paadyin usein tulkkaamaan mongolian- ja viittomakielisia selityksia englanniksi italialaiselle seuralaiselleni, joka taas usein puhui tajuamattaan minulle italiaa, tahi sitten italian ja englannin sangen toimivaa sekoitusta . Maaseutu Mongoliassa on huumaavan kaunista. Silman kantamattomiin jatkuvaa ruohikkoa, hiekkadyyneja, vuoristoa… Siella taivaskin tuntuu suuremmalta, ja paivat tayttyvat hetkista jotka voivat salvata hengityksen jollei pida varaansa… Uskomaton paikka.

Ihmiset tekivat myos minuun vaikutuksen. He olivat erittain ystavallisia ja tunsimme olomme oikein tervelulleeksi, mutta eniten minua hammastytti se miten uskomattoman onnellisilta he kaikki nayttivat. Kuin elamassa olisi kaikkea juuri tarpeeksi eika mitaan mita kaivattaisiin. Kuin jokaisella olisi juuri oma, tasavertainen paikkansa yhteisossa. Yksinkertaista, onnellista elamaa. Kadehdittavaa suorastaan. Ainoa maaseudulla tapaamani ihminen joka ei vaikuttanut onnelliselta oli mies jolla oli hieno uusi auto. Mita tama kertoo hienon uuden auton hyodyista? Miettikaapa sita. Mina ainakin mietin.

Kuten sanottu, maaseudulla oli ihanaa, mutta mita siella ei ollut, oli vessa ja suihku. Tai no, koko maailma toimi vessana, ja kylpemispuolta meille ei esitelty. Nainpa siis Ulan Batoriin palaaminen ei ollut yksistaan negatiivinen asia; suihkussa kayminen voi valilla tuntua kuin uudesti syntymiselta! Viimeisen paivani Mongoliassa kaytin viela kaupunkiin tutustuen, ja torstaina viimein koitti aika hypata junaan kohti Irkutskia. Kuten alussa jo mainitsin, suunnitelmanihan olivat vakaasti olleet menna suoraan Mongoliasta Moskovaan, mutta pahaksi onneksi kuuntelin liikaa kanssamatkustajien ylistyksia Baikalin kauneudesta ja etenkin tietysta saaresta nimelta Olkhon, jossa kuulemma aivan ehdottomasti kannattaisi piipahtaa trans-siperian matkallaan. Siispa, taalla olen, Irkutskissa! Meininki Venajan rajalla oli monta astetta militantimpaa kuin Mongolian vastaavalla. Kadet taristen availin matkalaukkujani ja selittelin tuliaisteni tarkoitusta – minun kasittelyni oli kuitenkin lasten leikkia mongolialaisten hyttikaverieni kasittelyyn verrattuna. Toisen tavarat leviteltiin pitkin kaytavaa, syysta joka vaikutti lahinna puhtaalta noyryytykselta, ja toinen joutui pariin otteeseen yksityiseen puhutteluun suljettujen ovien taakse. Kolmeen kertaan meidat laitettiin kaytavaan seisomaan siksi aikaa kun hikinen, riuska nuori sotilas penkoi koko hyttimme kattopaneeleja myoten, etsien luvattomia esineita. Jotakin vastaavaa olisin odottanut P-Korealta, mutta ei, tama se oli totista totta. Taisin huokaista helpotuksesta pariinkin kertaan ruljanssin oltua ohi.

Irkutskiin saavuttuani hyppasin taksiin ja hurautin valitsemalleni hostellille. Jokseenkin epailyttavan nakoisen kerrostalon uumenista paljastui viihtyisa kahdella dormilla varustettu pikku asunto, seka ystavallinen Milla joka minut otti vastaan. Paastyani eroon kantamuksistani ja nautittuani kupin kahvia lahdin takaisin juna-asemalle Millan kirjoittaman lapun kanssa: yksi lippu, Irkutsk-Moskova, 3.luokka, alapeti, 29.6. Juna-asemalla ojensin lapun virkailijalle, ja kirjaimellisesti tunsin naamani venahtavan kun vastaus oli: “njet biljet”. H-moilasena (sori kaikki Moilaset ) lahdin takaisin hostellille, jossa selitin tilanteen, ja pian lahdin viela uudelleen juna-asemalle, talla kertaa lapun kanssa jossa luki “2.luokka”. Talla lapulla lopulta onnistuin tehtavassani, ja sain kuin sainkin lunastettua itselleni paikan Moskovan junaan. Lipun hinta meinasi saada sankarimatkaajan itkemaan, ja matkalla taas kerran hostellille en voinut muuta kuin naureskella omaa typeryyttani paivitellen. UB:sta suoraan Moskovaan olisi maksanut noin 170 euroa, ja nyt paadyin maksamaan samasta matkasta lahes kaksinkertaisen hinnan. Itseani valinnoistani onnitellen paadyin toteamaan etta virheistaan oppii ja sita rataa, ja paatin iloita siita etta ylipaataan sain lipun (3.luokka oli buukattu tayteen 14.7. asti). Hostellilla paadyin istumaan keittioon Millan, taman pojan, seka keski-ikaisen saksalaismiehen kanssa jotka olivat siemailemassa punaviinia ja napostelemassa viinirypaleita ja sipseja. Heti tuntui paremmalta, ja tuumailin etta Siperialla saattaisi kuin saattaisikin olla pari opetusta taskussaan .

Seuraavana aamuna aikaisin koitti lahto Olkhon-saarelle, ja samaan kyytiin hyppasi myos mainittu saksalainen, Germar. Matka kesti vasyttavat 7 tuntia venalaista europoppia kuunnellen, valista lehmia, valista hevosia vaistellen. Perilla muut minibussin kyytilaisista suuntasivat kuuluisaan Nikita’s Homesteadiin, kun taas mina ja Germar paadyimme valitsemaan vahemman ruuhkaisan seka edukkaamman Svetlana’sin. Valinta oli hyva; suloisia pienia mokkeja metsan laidassa, hurmaava Svetlana seka kiitettavan rauhallinen ymparisto. Illalla kavimme kavelylla rannikolla, ihailimme karun hulppeita maisemia ja ostimme halpaa venalaista punaviinia. Germar oli varannut illallisen Svetlanan luona, kun taas mina suuntasin kylassa sijaitsevaan ravintolaan ja soin ensimmaisen perivenalaisen illalliseni: borsh-keittoa (miten ikina se kirjoitetaankaan) smetanalla hoystettyna! Hyvaa oli! Illalla sitten raijasimme poydan ja tuolit mokkimme eteen, avasimme viinitonkan ja nautimme auringonlaskusta seka sangen mehumaisesta viinista . Seuraavana paivana suuntasimme pyoravuokraamoon ja hankimme itsellemme menopelit saaren valloittamista varten. Seuraavat 6-7 tuntia tahkosimme saaren toiselta puolelta toiselle ja takaisin, ja poikkesimme valilla viela pienella keltaisella jarvellakin. Yhteensa matkaa kertyi noin 56 kilometria, ja paikka paikoin vuoristoinen ja metsainen maasto meinasi vieda voiton kokemattomasta. Taas kerran maisemat olivat upeita, ja koko retki ajoittaisesta tuskallisuudestaan huolimatta erittain palkitseva. Paastyamme takaisin pyoravuokraamolle reiteni olivat kirjaimellisesti kosketusarat, jotenka vuokraamon pitajan teekutsu oli sangen tervetullut. Istuimme pyorapajassa, kuuntelimme tiibetilaista meditaatiomusiikkia, siemailimme teeta ja soimme suklaata. Samalla kuuntelimme kuinka miekkonen kertoili elamastaan; syntynyt Moskovassa, mutta elanyt jo yhdeksan vuotta Baikalilla, silla “miten nyt Moskovassa voisi elaa?”. Puolet vuodesta pitaa pyorapajaansa, puolet viettaa Tiibetissa tai Intiassa tai jossain muussa buddhalaiskeskuksessa hiljaisuudessa mietiskellen. On hyvin pettynyt rahan vaikutuksesta tuntemiinsa ihmisiin, on loistava valokuvaaja, puhuu venajaa, saksaa, englantia, tiibetia ja ties mita muuta, ja kaikin puolin on yksi mielenkiintoisimmista ihmisista mita olen koskaan tavannut. Oli suorastaan liikuttavaa kuinka mielissaan selitti meille buddhalais-jutuistaan, ja vei meidat jopa kotiinsa (”japanilais-buddhalainen, itse suunnittelemani”) katsomaan kirjojaan ja buddha-patsaitaan. Saimme kutsun myos seuraavalle paivalle, mutta minun oli valittaen todettava etta aamun koittaessa lahden takaisin Irkutskiin. Pyysin saada ottaa kuvan hanesta, mika sai aikaan sangen liikuttavan hamillisen reaktion. Lupa kuitenkin tuli, kunhan lupasin etten laita kuvaa internetiin. Luvattu!

Illallista soimme ravintolassa jossa esiintyi venalaisia kansanlauluja esittava trio: vanha patu harmonikan kanssa ja kaksi naista laulamassa. Myohemmin kavimme viela olusilla, ja lopulta Germar suuntasi katsomaan jalkapalloa, mina suorinta tieta punkkaan. Yolla sain tuta pyoraretkella nauttimani vajaan litran Baikalin vetta; kiire vessaan iski pariinkiin otteeseen, mutta onneksi selvisin taas 7:n tunnin bussimatkasta kunnialla. Irkutskiin paastyani huomasin kuitenkin ettei oloni ollut mitenkaan kehuttava, ja vietinkin loppu paivan hostellilla pelmeneja syoden, kirjaa lukien ja toimivasta internetista nauttien.

Tanaan on siis paiva jolloin suuntaan kohti Moskovaa. Junan lahtoon on kuitenkin viela monta tuntia, ja Irkutsk on menettanyt kiinnostuksensa. Aamulla lahdin optimistisena tutustumaan kaupungin tarjontaan, mutta pian huomasin etta sumuttavan sateen lisaksi itse kaupunki on jokseenkin lannistava – oikeastaan juuri sellainen mita venalaiselta kaupungilta odotinkin… Vaeltelin kuitenkin usean tunnin kierrellen kirkolta toiselle, kavin yhdessa museossa, lounaalla ja kahvilassa. Lopuksi tahkosin lapi nelja pankkia toivoen etta saisin vaihdettua jaljella olevat mongolian valuutat rupliksi, mutta ei onnistunut. No, toivottavasti viimeistaan Suomessa… Neljan aikaan paadyin takaisin hostellille, ja taalla nyt olen, tappamassa aikaa.

Loppukaneettina voisin kuitenkin todeta, etta kylla se Siperia todellakin opettaa, ja virheistakin oppii. Talla kertaa opin sen, etta valilla virheita kannattaa tehda; lopputuloksena voi olla unohtumattomia kokemuksia paikoissa joihin et olisi ikina uskonut paatyvasi, ihmisten kanssa joita et olisi muuten tavannut, ja taas kerran vakuuttuneempana siita etta naiden kokemusten arvoa ei vain voi mitata rahassa. Kylla vain, olen hyvin onnellinen siita etta paatin pysahtya Irkutskissa, “Siperian Pariisissa”.

Pitkä tauko ja täällä taas!!! Nyt onkin syytä ottaa pikakertaus viimeisten puolentoista kuukauden tapahtumiin, alkaen suurimmalle osalle varmasti tällä välillä jo valjenneesta mystisestä matkakohteesta. Pohjois-Korea siis tuli valloitettua tohinalla tuossa huhtikuun lopulla, ja pääsimme myös ottamaan osaa historialliseen tapahtumaan, nimittäin ensimmäiseen junamatkaan Kiinasta P-Koreaan sitten Korean sulkeutumisen. P-Korea oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ajoittain jopa surrealistinen kokemus; maaseutu on täynnä kirjaimellisesti EI MITÄÄN, sillä kaikki maassa on käytetty. Ei ole puita, ei ruohoa, ei mitään. Kaikki on ruskeaa ja harmaata. Kaikki käytettävissä oleva maa on muutettu pelloksi, mutta missään ei kasva mitään. Niillä vähillä alueilla missä ruohoa siellä täällä vielä sinnitteli, oli aina myös ihmisiä nyppimässä ruohoa säkkeihin; paras arvaus on, että ruoho kerätään ruoaksi, sillä mitään muuta syötävää maasta ei näyttäisi enää saavan irti. Pyongyang näytti lähes oikealta kaupungilta, mutta oli ikään kuin riisuttu versio; ei mainoksia, ei kauppoja, ja tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa noin 50 vuotta taaksepäin. Hyvin mielenkiintoista. Neljän päivän aikana kiersimme nähtävyydeltä toiselle (mm. Kim Il-Sungin mausoleumi ja maailman syvin metro!), kävimme myös Kaesongissa Koreoiden rajalla, ja yömme vietimme hulppeassa viiden tähden hotellissa (josta tuli lievästi rikollinen olo). Tarkempaa tarinointia P-Koreasta tarpeen mukaan Suomeen palattuani!

Päästyämme takaisin vapauteen (no joo, “vapauteen”, Kiinassa kun ollaan… ) hyppäsimme lähes saman tien Dandongista Pekingiin kulkevaan junaan, jolloin P-Korea vihdoin selätti minut; vietin 14 tuntia kestävän junamatkan vessaa vastapäätä lattialle levitetyllä pyyhkeellä nukkuen ja sopivin väliajoin vessassa oksentaen ja ripuloiden. Nannaa. Valitettavan usein jouduin myös toteamaan että vessan vetäminen on ilmeisesti ylivoimainen tehtävä kiinalaisille; joka kerta tuntiessani tarvetta tuijotella vessa-altaaseen jouduin ensin huuhtomaan piripintaan täyttyneen ja junan liikkeiden mukaan laitojen yli loiskuvan kyykkyaltaan edellisten kävijöiden jätöksistä. Jotkut asiat maailmassa vain menevät yli ymmärryksen, ja tämä on yksi niistä. Mutta siitäkin tarpeen tullen lisää myöhemmin, kuten myös sarjasta muita äärimmäisen epäviehättäviä kiinalaisia tapoja (mm. räkiminen, etuilu, töniminen, maiskuttaminen).

Pekingissä vietimme Sariannan kanssa muutaman päivän, joista ensimmäinen meni puhtaasti toipumiseen – Sariannaan oli junamatkan aikana iskenyt sama pöpö kuin minuun, eli kyseessä lieni ruokamyrkytys. Seuraavina päivinä tutustuimme Kiellettyyn Kaupunkiin, Tiananmeniin, Maon mausoleumiin, Kesäpalatsiin, Beihai Parkiin sekä pariin vähemmän tunnettuun settiin. Minulle reissun kohokohta oli ehdottomasti se kun olimme menossa erään pienen pubin ohi ja kuulimme että sisältä kantautui armotonta hevimättöä. Oli sanomattakin selvää että Sarianna sai jatkaa matkaa hostellille yksinään, sillä minun oli pakko päästä todistamaan tuota sulosointuista ihmettä; kiinalaista heviä!!! Olin pohtinut josko sellaista on edes olemassa, ja tässä se oli, todiste ilmielävänä silmieni edessä… Ehdin kuunnella örinää vain pari kappaletta ennen kuin poppoo lopetti, mutta näemmä jo pienikin annos voi saada ihmeitä aikaan; koko matkan hostellille oli yhtä hymyä, taisin jopa hieman hypähdellä, ja poliisisediltä tietä kysyessäni kiinan kieli soljui suustani tavalla jolla ansaitsin sinivuokoilta ohjeiden lisäksi riemastuneet kehut . Seuraavana suuntasin samaan pubiin toiveikkain mielin, mutta jouduin tyytymään taustamusiikin siivittämään olueen tyhjässä joskin tunnelmallisessa baarissa.

Guangzhouhon palattuamme alkoi malttamaton Paulin odotus. Koulu tuntui armottomalta ajan haaskaukselta (mitä se täällä toki suurimmaksi osaksi onkin), ja Paulin saavuttua jättäydyinkin taas hyvällä omatunnolla lomalle . Tunnustelimme ensin muutaman päivän Guangzhoun tunnelmia, kunnes hyppäsimme junaan ja lähdimme karaistumaan Hainanin helteisiin. Hellettä piisasi, ja keskityimme tropiikin kuumuudessa lähinnä ruoasta ja juomasta nauttimiseen – otimme siis lunkisti! Löysimme hostellimme läheltä ihanaisen kadun, joka oli täynnään erilaisia pikku purtavia notkuvia kärryjä, ja usein yöpuulle suunnatessamme kävimmekin hakemassa jos jonkin näköistä purtavaa matkaan. Kuumien päivien helpotukseksi keksimme juomakioskeista saatavan chao bingin eli hedelmäjäämurskan, jonka lusikoiminen teki auringonottotuokioista siedettäviä. Parina päivänä kävimme uimarantojen tuntumassa olevassa kylpylässä vilvoittelemassa, ja toisella kerralla pulahdimme myös altaaseen jossa asustelevat kalat saavat elantonsa kuolleen ihon mutustelemisesta . On melko hämärä fiilis kun jalkapohjien ympärilla alkaa kuhina käymään pienten kalojen kilpaillessa herkkupaloista… Lopulta lilluin altaassa kaulaa myöten ja taistelin refleksejäni vastaan kalojen tehdessä työtään ympärilläni – Paulille riitti jalkahoito.

(Tassa valissa sijaintini vaihtui Guangzhousta Pekingiin, ja nain ollen myos aan ja oon pilkut ovat taaksejaanytta elamaa.)

Haikousta lahtiessamme otimme kyydin juna-asemalle moporiksalla. Matkalla ihastelimme taivaanrantaan keraantyvia ukkospilvia ja onnittelimme itseamme loistavasta ajoituksesta; paasisimme juuri asemalle sadetta pakoon! Nainkohan. Asemaa ei ollut viela edes nakopiirissa kun tiukka tuuli ja napakka sade alkoivat piesta pikkuruista koslaamme, ja kuskin esiin taikomien muovisuojusten ansiosta Pauli kastui vain 50-prosenttisesti. Minulla oli viela parempi tuuri; jalkoja lukuun ottamatta pysyin kuivana. Yo ilmastoidussa junassa kuitenkin kuivattaa tehokkaasti, ja seuraavana aamuna olimme jalleen tutuissa maisemissa Guangzhoussa.

Myos loppuloma sujui ansiokkaasti lomailun merkeissa, ja hidastempoisen kaupunkikiertelyn lisaksi otimme lahinna lunkisti. Lopulta kuitenkin saapui hetki jolloin Pauli palasi kotiin ja mina jain jalkeen. Koti-ikava iski ja kovaa, mutta tehokkaan uudelleenasennoitumisen ansiosta paadyin nauttimaan vaihdon viimeisista viikoista parhaani mukaan. Ensimmaisena kunnostauduin budjetoinnissa, dieetin aloittamisessa seka graduhaastattelujen organisoimisessa. Budjetointi kirvoitti kylman hien otsalle, ja paadyin asettamaan itselleni tiukan 50:n yuanin paivabudjetin. Dieettisuunnitelmat sisalsivat runsaasti hedelmia seka liikunnan uudelleenloytamisen, ja haastattelujen organisoiminenkin alkoi lupaavasti. Naissa merkeissa siis jatkoin pari viikkoa, kunnes koitti lahdon hetki – lahes viikkoa aiemmin kuin alunperin oli suunnitelma, silla asuntolamme henkilokunta alkoi kinuta lisaa vuokraa. Kieltaydyin ilosta, ilmoitin lahtevani jo maanantaina 7.6. ja nain myos tein!

Nyt siis olen kotimatkani ensimmaisessa etapissa, Pekingissa (myos siis ensimmainen monista junassa vietettavista vuorokausista on takanapain!). Taalla viihdyn ensi viikon tiistaihin asti, jolloin hyppaan heti aamusta Mongoliaan suuntaavaan junaan. Olen ensimmaista kertaa yksin reissussa, ja olen innoissani!!! Myos Pekingilla on osansa innostukseeni; en ole tainnut koskaan ennen ihastua kaupunkiin niin kuin ihastuin Pekingiin jo silloin kun kavin taalla kuukausi sitten. Tanne oli ihanaa tulla takaisin, ja on mukavaa tietaa etta on viikko aikaa tutustua kaupunkiin. Taman kaupungin mittaluokka on uskomaton; tanaan kavelin Mongolian suurlahetystoon, joka kartalla on noin 5-6:n korttelin paassa… kavelin sinne reilun tunnin. Mutta eihan siina, mikapas on kavellessa kun aurinko paistaa ja fiilikset on hyvat . Viisumihakemuksen vietyani bongasin suurlahetystoalueella mukavan nakoisen kahvilan ja paatin kayda tarkastamassa tarjonnan. Aaaaaah… OIKEAA kahvia ensimmaista kertaa en tieda kuinka moneen aikaan (ehka jopa koko kolmeen kuukauteen!!!), ja hintaan sisaltyi vielapa yksi santsaus. Kaupat tuli sen suurempia miettimatta, ja fiilistelin herkkua kuin Dale Cooper konsanaan. Jo tuoksu oli niin huumaava etta tuskin raaskin juoda koko kahvia… Viela Cooperia lainatakseni tuntui todellakin kuin olisin antanut itselleni lahjan .

Nyt on lahdettava illallisen metsastykseen. Suuntima on jo tiedossa; snackstreet josta ohi kavellessa bongasin muun muassa tuhatjalkaisia, silkkitoukkia, kiveksia (minka?!), meritahtia ja kovakuoriaisia. Itse taidan viela tanaan kuitenkin pitaytya turvallisemmissa vaihtoehdoissa, silla nalkahan tassa jo hiukoo. Pyrin paivittamaan viela ennen Mongoliaan lahtoa. (Ai niin, pitka tauko paivityksissa johtui siis alunperin siita etta Kiina sensuroi blogini toviksi, ja taman johdosta unohdin koko blogin toiseksi toviksi… ohops!)

Sunnuntaina siis aamulla saavuimme Guangzhouhun, ja päivä oli tarkoitus viettää ilman hämminkiä reissusta palautumiseen. Sen verran kuitenkin joustin joutenolosta, että lähdin Saran kanssa syömään illan suussa. Syömästä palattuamme olin juuri avannut oveni, kun kuulin jonkun kysyvän olemmeko lähdössä baariin. Sarianna sitä tiedusteli, ei siksi että olisi itse ollut lähdössä, vaan koska Tapio oli etsiskellyt meitä tässä tarkoituksessa. Mukanaan Tapiolla oli random suomalainen tyyppi (Pekka eli Peksi) jonka oli tavannut edellisenä yönä yökerhossa, ja jonka kanssa aikoi nyt vakaasti jatkaa valitsemallaan tiellä. Sara ilmoitti ettei aio moiseen sortua, ja minä myötäilin perässä. Olin kuitenkin aliarvioinut vakavuuden jolla sällit suhtautuivat asiaan, ja lopulta lupasin että jos hakevat kaupasta olutta niin voin parit siinä käytävässä seuraksi nauttia. Lisäksi tein sen kohtalokkaan virheen että lupauduin maanantaina lähtemään sitten oikeasti baariin. Siispä ilta kuluikin rattoisasti illan lämpimässä olutta nautiskellen ja joutavia höpisten. Selvisi myös että Peksi oli kaupungissa (ja maassa) vain kahden viikon lomalla, joka oli edennyt jo loppusuoralle. Ihmettelin hieman lomakohdetta, sillä Guangzhou ei välttämättä se kuumin kulttuurikeskus Kiinassa ole; kävikin ilmi, että tämä ei ollut pakollista matkan luonteen huomioon ottaen. Näin jotkut.

Maanantaina heräsin kouluun kuten olin vakaasti päättänyt, joskin päätösten vastaisesti edelleen univelkaisena. Päivä kului omalla painollaan kampuksen tuttuudesta nauttien, ja illan lähestyessä mietin josko pojat aikoivat pitää lupauksestani kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, että jossain vaiheessa soitto tuli, ja illan suunnitelmaksi ilmoitettiin kylpylään meneminen. Protestoin vahvasti moista takinkääntämistä, mutta lupasin vastahakoisesti harkita asiaa. Kun selvisi että Sara oli myös lähdössä, päädyin kohauttamaan harteitani ja toteamaan jotta miksikäs ei. Siispä hyppäsimme taksiin, noudimme Tapion ja Peksin jälkimmäisen hotellilta, ja jatkoimme määränpäähämme. Seuraan liittyivät myös pari Peksin sisko, pari kaveria ja yhden korealainen tyttöystävä. Kylpylän aulassa meidät sitten soveliaasti jaoteltiin miehiin ja naisiin, ja ohjattiin pukeutumistiloihin. Olimme Saran kanssa huuli pyöreänä paikan käytännöistä, sillä emme tienneet yhtään miten homma toimii. Esimerkkiä seuraten luovuimme kuitenkin omista vaatteistamme sekä muusta maallisesta omaisuudestamme, vedimme paikan univormut päälle ja lähdimme tallustelemaan kohti tuntematonta. Päästyämme ravintolakerrokseen muut tytöt lähtivät hierontoihin, ja me jäimme seisomaan oransseissa pyjamissamme ravintolan aulaan tietämättä mitä tehdä tai minne mennä. Sen verran oli kuitenkin selvää molemmille, että ei moista selvin päin kestä, joten etenimme pöytään istumana toiveena että joku tulisi meitä jollakin lailla palvelemaan. Joka puolella ympärillämme oli kiinalaisia; miehet sinisissä pyjamissa, naiset oransseissa tai vaaleanpunaisissa, sekä tarjoilijat ihan oikeissa vaatteissa. Asujen yhtenäisyydestä huolimatta tunsimme itsemme jokseenkin alastomiksi tai vähintäänkin alipukeutuneiksi, mutta eihän siinä muu auttanut kuin yrittää sopeutua. Viimein saimme eteemme oluet, ja muita ruokailijoita apinoimalla onnistuimme myös hankkimaan muonaa. Pitkän ja kiusallisen epätietoisuuden jälkeen muu seurueemme ilmaantui miesten saunaosastolta ja liittyi seuraamme. Pöytään tilattiin järjetön leka vodkaa (ihan vain koska se on mahdollista), ja pikku hiljaa mekin pääsimme paikan tunnelmaan. Illan edettyä aamuyöhön alkoi suomalaisseurueemme olla ainoa joka oli vielä valveilla, ja nukkujille aiheuttamamme häiriön takia päädyimme siirtymään yksityishuoneeseen, jossa onneksemme oli myös musiikkilaitteet. Rattoisissa tunnelmissa jatkoimme kohti aamua, kunnes kellon ollessa jotain aamu kymmenen paikkeilla minä ja Sara lopulta vetäydyimme vaihtamaan siviilivaatteisiin ja hyppäsimme taksiin. Väsy oli kova, kuten arvata saattaa .

Tiistai osui odotetusti ohisektoriin.

Keskiviikkoaamuna kouluun lähteminen vieläkin hieman puhallutti, mutta urheasti kohtasin velvollisuuteni ja ponnistin pohjalta. Koulun jälkeen suunnittelimme hieman seuraavan viikon matkaa (jonka määränpään pidän vielä tovin salaisuutena) Tapion ja Sariannan kanssa, buukkailimme junalippuja ja kirjoittelimme poissaololupalappuja. Illalla lähdimme kuuden porukalla läheiseen Nantingin kylään syömään erääseen dumpling-ravintolaan, jonka muut vaihtarit olivat todenneet erinomaiseksi. Paikka ei pettänyt odotuksia; ruoka oli todella, todella maukasta, ja hinnat naurettavan alhaalla. Sanoisin jopa että parhaita dumplingseja mitä minä olen maistanut! Paluumatkalla Sara löysi erään kauppiaan pöydältä metsämaisemalla koristellun kahvikupin, jossa luki isolla FINLAND. Sitä riemua ei lannistanut edes se, että samaiselta pöydältä löytyi tismalleen samanlainen kuppi, jossa luki SWEDEN.

Torstaina herätessäni luulin jo hetken etten ehkä selviäisi enää jollen saisi nukkua univelkojani pois. Olin kuitenkin sopinut että menisin aamupäivän aikana jakamaan gradu-kyselylomakkeitani parille ryhmälle, joten laistaa ei auttanut (ei sillä että omatuntoni olisi muutenkaan antanut moiselle periksi viime viikkojen rilluttelun jälkeen). Ensimmäisen ryhmän eteen astuessani yleinen hämmennys oli käsinkosketeltavaa. Oppilaat tapittivat minua suut ymmyrkäisinä, ja jostain kuului huokaus “piaoliang”, kaunis . Hassuja nämä kiinalaiset, itse ovat maailman siroimpia ja näteimpiä, ja silti jaksavat ihastella tällaisia suomalaisia pottunaamoja . Joka tapauksessa siis sain kyselyni jaettua kahdelle ryhmälle, ja sovin kolmannesta ryhmästä seuraavalle päivälle. Illalla kävin vielä syömässä Amyn kanssa, yöllä oli skypetreffit Katrin kanssa kello kahdelta. Muutama tunti siinä vierähti, mikä toki teki hyvää ennestään kasaantuneelle väsymykselleni.

Jos torstai-aamu oli vaikea, oli perjantain herääminen suorastaan kuvottava. Elimistö suorastaan huusi unta, mutta man´s gotta do what a man´s gotta do, ja niin pois päin… Kyselyjä toimittaessani herätin taas hämmästystä yleisössäni, ja minussa puolestaan herätti hämmästystä yliopiston englannin opettajien englannin kielen taso; sitä kun ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa hyväksi. Selvisipähän mikseivät kiinalaiset opi puhumaan englantia… Koulupäivän jälkeen suorin huoneeseeni, vedin peiton korviin ja otin pikku torkut. Viiden tunnin jälkeen heräsin edelleen tokkuraisena, jutustelin tovin Paulin kanssa ja söin hieman iltapalaa, ja illalla olinkin taas hyvissä ajoin valmis unten maille. Siispä tuumasta toimeen! Pelko päiväunien huonosta vaikutuksesta yöuniin osoittautui turhaksi, ja kellotin tyytyväisenä yksitoista tuntia nukkumatin majassa.

Lauantaina lähdimme käymään Saran ja Sariannan kanssa Nantingin kylässä. Ruokamatkailuksihan se meni minun ja Saran osalta; pikkusuolaiseksi lihavartaat ja jonkinlaiset perunalätyt, jälkiruoaksi omituinen jäähile-jäätelö-hedelmä-rakennelma, välipalaksi kasviksilla täytetty lätty ja sitten leipomon kautta itse asiaan, eli illalliseen . Jossakin snackien välillä Sarianna päätyi lähtemään kotiin, ja seuraamme liittyi illalliselle muutama kiinalainen poika, joista kaksi Sara tunsi ennestään. Menimme aiemmin samaiseen dumpling-ravintolaan jossa olimme keskiviikkona olleet, söimme kupumme täyteen dumplingseja ja mietimme mitä tehdä loppuilta. Pojat kysyivät josko haluaisimme käydä tutustumassa erääseen toiseen ravintolaan (toisin kuin me, he eivät mitä ilmeisimmin vielä olleet kylläisiä), ja ruoan suurina ystävinä tietenkin suostuimme. Paikka sijaitsi jossakin yliopistosaaren toisella puolella, joten matkaa jouduttaaksemme hyppäsimme poikain pyörien tarakoille. Rehvakkaista puheista huolimatta taisi länkkärityttöjen paino hieman yllättää urheat kuskimme, ja meno alkoi hyytyä heti pienimmässäkin tien kallistuksessa. Taakkaa helpottaaksemme kävelimme osan matkaa, ja kävellessämme päädyimme myös hämmentävään keskusteluun. Aivan yllättäen yksi pojista kysyi josko tiedämme erään Dalai jonkun. Katsoimme Saran kanssa toisiamme kysymysmerkkeinä, ja pyysimme poikaa toistamaan kysymyksensä. “Do you know this, um, he´s a very very bad man.” Puhe siis tosiaankin oli Dalai Lamasta, ja meidät valtasi hämmentävä olo kielletyillä vesillä seilaamisesta. Oli kuitenkin pakko vastata että muun maailman silmissä Dalai Lama on erittäin hyvä mies, ellei jopa paras, ja että Kiinalla vain on asiasta oma näkemyksensä. Joo, mutta kun Dalai Lama yrittää väkisin ottaa Tiibetin pois Kiinalta. Reeeeeally… Teki mieli kysyä että kukakohan otti keneltä pois ja millä tavalla, mutta päädyin vain toistamaan että Kiinalla on asiasta hyvin erilainen näkemys kuin muulla maailmalla, ja että kiinalaisille ei ehkä kerrota asioita täysin puolueettomasti. Keskustelu tyrehtyi hyvin nopeasti, ja vaivautunut hiljaisuus vallitsi hyvän tovin. Lopulta asian esille ottanut poika kuitenkin sanoi, että kyllä he tietävät että Kiinan hallitus estää tietynlaisten uutisten pääsyn kansalle, liittyen esimerkiksi ihmisoikeuksiin. Totesimme siis kollektiivisesti että näinhän se on, emmekä edenneet asiassa sen pidemmälle. Hyvin, hyvin hämmentävä tilanne. Toisaalta tekisi vain mieli kertoa miten asiat todellisuudessa ovat, mutta toisaalta se tuntuisi hieman julmalta, ja toisaalta en usko että he kuitenkaan uskoisivat; jos sinulle on valehdeltu systemaattisesti koko elämäsi, tuskin käännät koko ajattelumaailmaasi ylösalaisin vain koska pari ulkopuolista sanoo että asiat ovatkin toisin kuin mitä sinulle on aina kerrottu. Noh, mutta matka siis jatkui puheenaiheen vaihdolla, ja lopulta pääsimme poikien valitsemaan ravintolaan. Pojat tilasivat koko porukalle riisipuuroa (hieman erilaista kuin Suomessa, ei kaksista) sekä jotain jonka nimeä en muista, mutta mikä ei maistunut juuri millekään. Antoisan ruokapäivän loppuhuipennus jätti siis hieman kylmäksi, mutta tulipahan kokeiltua taas uusia asioita. Aina valmis uusiin seikkailuihin! Kellon lähennellessä yhtätoista lähdimme paluumatkalle sateen saattelemana, lainasateenvarjojen alla.

Sunnuntaina Sara ja Tapio kävivät tekemässä HSK-kokeen (kiinan kielen virallinen tasokoe), jonka jälkeen kävimme kolmistaan lounaalla. Tapion lähtiessä keskustaan elektroniikkamessuille, minä ja Sara suuntasimme leipomoon aikeinamme toteuttaa suunnitelmamme HSK-kakusta . Siispä tilasimme ihanaisen näköisen suklaakakun, siirryimme ulos ikkunan taakse seuraamaan kuinka kakku tehtiin (kyllä se käy ammattilaiselta näpsäkästi!), ja etenimme aarteemme kanssa Saran huoneeseen. Kakku ei ollut suuri, mutta silti puolikkaan täytekakun syöminen vaatii kestävyyttä. Sitähän minulta onneksi löytyy, eikä Sara jäänyt asiassa pekkaa pahemmaksi. Kakku oli suorastaan täydellinen! Suoriuduimme tehtävästämme vain hieman pinnistellen, ja loppusunnuntai menikin rattoisasti kakkua sulatellessa.

Maanantaina ei ollut suunnitelmissa muuta kuin Amyn kanssa illastamista. Näin myös tein, ja taas päädyin hämmentävään keskusteluun; tällä kertaa aiheena oli Taiwan. En muista oikein miten aiheeseen päädyttiin, mutta kysyin Amylta onko hänellä mielipidettä Taiwanin asiasta. Hän sanoi että haluaisi Taiwanin täysin Kiinalle. Kysyin miksi, ja vastaus oli vähintäänkin hämmentävä: “koska minulle on pienestä pitäen kerrottu että Taiwan kuuluu Kiinalle”. Kysyin uudestaan että miksi, jos kerran taiwanilaiset eivät halua olla osa Kiinaa. Vastaus pysyi samana. Olin niin pöyristynyt tästä täydellisestä kyvyttömyydestä ajatella asiaa omilla aivoilla, että jätin inttämisen sikseen. Taas kuitenkin kävi ilmi että keskustelukumppanini tiedostaa kyllä että Kiinassa tietyt aihealueet ovat niin sanotusti mustalla listalla hallituksen toimesta, ja että voi olla epäviisasta puhua niistä julkisesti. Kavereiden ja perheen kesken nämäkin aiheet ovat kuitenkin kuulemma mahdollisia. Se on hassua, että Amy itse edellisen tapaamisemme aikana sanoi kadehtivansa länkkäreiden itsenäisyyttä, sillä “meitä kiinalaisia ei opeteta ajattelemaan itsenäisesti”. No shit. Tavallaan se on hirveän surullista. Järjestelmän lapsia, kuten Pauli osuvasti totesi.

Tänään on siis tiistai, ja huomenna koittaa taas reissuun lähtö. Ensin 22 tuntia ensimmäisessä junassa, sitten vaihto ja 14 tuntia toisessa junassa. Eli rattoisat pari vuorokautta luvassa… Kokonaisuudessaan reissuun menee puolisentoista viikkoa, ja takaisin Guangzhoussa pitäisi olla viimeistään maanantaina 3.5. Tänään on vielä luvassa dumpling-ravintolassa illastaminen sekä mahdollisesti pakkaamisen harkitseminen. Reppu ja laukku saavat riittää, muuten ei hyvä heilu.

Loppuun vielä sattumuksia ja huomioita, tällä kertaa lähinnä kiinalaisista: edellisessä jutussa lupasin kertoa miksi uudet kenkäni ovat herättäneet huomiota. Kiinalaisten poikien seurassa ollessamme yksi pojista totesi äkkiä että “oh, you´re wearing liberation shoes”. Jotenkin tuolla nimityksellä oli pahaenteinen kaiku, joten pyysin lisäselvitystä. Kävi siis ilmi, että samaisia kenkiä käytettiin aikana jolloin “the Chinese people were liberated”, eli siis kulttuurivallankumouksen aikaan. Taas teki mieleni kysäistä sarkastiseen sävyyn että “liberated from what”, mutta päätin jättää tuon synkän ajanjakson ruotimisen sikseen. Sen sijaan kysyin onko minun epäsopivaa käyttää moisia popoja, mutta poika vakuutteli ettei siitä tarvitse olla huolissaan. Jaa-a, jotenkin se vain tuntuu… no, väärältä. Pirun hyvät kengät, ei siinä mitään. Yllättävien puheenaiheiden lisäksi minua hämmästytti poikien jatkuva tivaaminen että eikö meillä ole mitään kysymyksiä heille Kiinasta. Eläköön vapaa keskustelu! Lisäksi vallalla oli sangen holhoava ilmapiiri, mikä vaati kärsivällisyyttä. “Nyt voitte avata sateenvarjot”, ja “katsokaa mihin astutte” kuultiin useampaan kertaan, ja aina teki mieli tokaista että kyllä äiti, enpä olisi itse tajunnut. Tietenkin heidän oli myös pakko saattaa meidät kotiin. Ollessamme jo hyvin lähellä asuntolaamme sanoimme painokkaasti että nyt voitte jo kääntyä, osaamme kyllä perille itsekin. Pojat näyttivät sangen hämmentyneiltä, ja vannottivat Saraa lähettämään tekstiviestin jahka olemme päässeet turvallisesti perille. Siis joo, moinen holhoavuus saattaa upota kiinalaisiin tyttöihin (täällähän pojat kantavat jopa tyttöystäviensä käsilaukut), mutta siinä tapauksessa kun tytöllä on leveämmät hartiat kuin itsellä niin kannattaisi pitää huoli ihan vain itsestään…

Seuraavan kerran siis kuulumisia parin viikon päästä, nyt hyvää matkaa minulle!!!

No niin! Tarina jatkukoon. Tähän alkuun täytyy kuitenkin pyytää anteeksi kaikilta lukijoilta tekstin puisevuutta. Täällä Kiinassa en ole kuitenkaan saanut aikaiseksi kirjoittaa matkapäiväkirjaa, joten pyrin tässä blogissa käymään läpi jokaisen päivän ainakin suurinpiirtein. Siispä raportinomainen lopputulos, mitä on varmasti tylsää lukea . Pahoitteluni. Jotenkin ei vain ole runosuoni pulpunnut niinkuin Taiwanissa ollessa! :O Missä lie vika.

Joka tapauksessa siis raportti jatkukoon!

Torstaina sitten nukuimme Sariannan kanssa molemmat pitkään, ja heräsimme huomataksemme että aurinko on vihdoinkin siunannut meitä läsnäolollaan. Sattui sangen sopivasti, sillä tarkoituksemme oli toteuttaa edellisen päivän suunnitelma pyöräretkestä Moon Hillille. Tuhti aamiainen Twin Peaksissa, menopelit alle ja matkaan! Sää oli mitä mainioin, maisemat vähintäänkin hulppeita ja mieli korkealla. Matka taittui leppoisasti tasaisia teitä pitkin. Ennen Moon Hilliä pysähdyimme tarkastamaan 1500-vuotiaan Banyan puun. Puu mikä puu, mutta kyllähän se aina vaikuttavaa on seistä jonkin niin vanhan vieressä. (Vaikuttavaa on myös kiinalaisten ryhmäorientoituneisuus; jopa puuta oltiin tultu katsomaan suurissa ryhmissä, kaikilla samanlaiset oranssit hatut päässä, ja joukon kärjessä matkaopas pajattamassa mikrofoniinsa… Kaunista.) Puun ympärille oli tietenkin rakennettu kokonainen turistibisnes ruokakojuineen ja värikkäisiin asuihin puettuine apinoineen, ja matkamme jatkuikin pian etiäpäin. Moon Hill on vuori jonka keskellä on pyöreä reikä; siitä nimi. Rappusia on kuulemma 1251, ja kyllähän se rupesi lopussa jo pumpun päällä tuntumaan. Mutta kyllä teki höpöä! Täällä ollessa on tuo liikunta jäänyt muuten luvattoman vähälle, jotenka satunnaiset vuorikiipeilyt tekevät vain nannaa. Selkä hiessä sitten ihastelin maisemia vuorenreikä takanani, ja jatkoin sitten reiän toisella puolella olevalle näköalatasanteelle. Täällä tapasin vanhan mummon joka kauppasi janoiselle pöyristyttävän hintaisen mangomehun, otti kuvia yksinäisestä (Sarianna oli hyytynyt matkalle ja jäänyt etenemään omaa tahtiaan) ja jutusteli mukavia kiinaksi. Hänellä oli mukanaan muistikirja, joka oli täynnään erikielisiä terveisiä ihmisiltä joka puolelta maailmaa; kaikki kirjoitettu tällä samaisella vuorella vuosien kuluessa. Totta kai liitin joukkoon suomenkieliset terveiseni rautaiselle mummolle, jätin lämpimät hyvästit ja lähdin hiljakseen paluumatkalle. Sariannakin pääsi lopulta laelle asti, ja jatkoimme alaspäin yksissä tuumin. Jossain vaiheessa laskeutumista huomasin toiset ylöspäin menevät portaat, ja päätin lähteä katsomaan mitä metsän kätköissä siinti. Vuori oli uuvuttanut Sariannan, joten lähdin tutkimusmatkalle yksin; jyrkkiä, rehottuneita kiviportaita pitkin ja kapeiden kivikoiden läpi uudelle näköalatasanteelle, portaita alaspäin ja metsän viileään, hämärään siimekseen. Polku ei tainnut olla hirveän tiheään käytetty, mikä vain lisäsi metsän ihanan salaperäistä tunnelmaa. Tuumailin millaisia olentoja bambumetsän kätköissä oleili, joskin ainoat joita näköpiiriini osui olivat erinäiset linnut. Polku päätyikin aiemmin kulkemamme reitin varteen, mutta sitä ei ollut toisesta suunnasta oikein huomannut. Halusin kuitenkin kulkea metsässä vielä hetken, jotenkan palasin samaa reittiä takaisin. Takaisin lähtöpisteeseen päästyäni jatkoimme Sariannan kanssa matkaamme alas, hyppäsimme taas pyörille ja lähdimme kohti Yangshuota. Matkalla laskeva aurinko sokeritoppavuorten takana pakotti välillä pysähtymään ja kaivamaan kameran esiin, ja ehdimmekin pyöräliikkeeseen kymmenen minuuttia ennen vuokra-ajan umpeutumista, mikä koitti seitsemältä. Erittäin tyytyväisinä päivän retkeen etenimme syömään, jonka jälkeen Sarianna vetäytyi huoneeseemme ja minä samaan ravintolaan missä olin edellisenä iltana Jonin kanssa aikaa viettänyt. Eikä aikaakaan, kun mies itse marssi myöskin sisään, ja tuota pikaa olimme päätyneet keskusteluun Michael Jacksonin lapsuudesta, urasta ja surullisuudesta.

Perjantaiaamuna (väliviivalla? erikseen?) koitti aika jättää Monkey Janen mukavaksi osoittautunut hostelli, mutta ennen lähtöämme itse apina-Janella oli vielä jotain päänmenoksemme. Koska olimme olleet hänen vierainaan neljä yötä, hän antaisi meille yhden Monkey Jane -t-paidan (jos olisimme olleet 5 yötä, olisimme molemmat saaneet omat). Tilanne oli siis kinkkinen. Kumpi saisi paidan? Onneksi tilanteen pystyi pelastamaan kantamalla kattoterassille (5 kerrosta) 6 koria olutta. Sariannan pikkiriikkisen ja hentoisen olemuksen huomioonottaen oli ilmiselvää että jobi lankesi minulle; ja eikuvaan! Parin viimeisen korin kanssa alkoi jo lihakset hieman tutista, mutta kauaa ei hommassa nokka tuhissut. Lopulta pääsimme matkaan upeiden paitojen ylpeinä omistajina, ja suuntasimme aamiaisen kautta bussiasemalle. Puolitoista tuntia ja olimme taas Guilinissa, jossa buukkauduimme ennestään tuttuun hostelliin ja lähdimme tutustumaan Seitsemän Tähden Puistoon. Puistossa kiipeilimme alkuun hieman portaita (kuinka yllättävää), kiertelimme puistoalueen nähtävyyksiä (ei mitään mainittavaa) ja olimme yleisesti pällisteltävinä. Olimme maksaneet sisäänpääsymaksun yhteydessä myös luolavierailusta, joten liityimme kiinalaisjoukkion perään ja pääsimme jälleen tutustumaan värivaloilla valaistuun luolastoon. Kokemus oli laimeahko Reed Flute Caveen verrattuna, ja pari kiinalaista kiristivät pinnaani; toinen oli jätkä joka naureskeli meille ja selitti välillä jotain kiinaksi, välillä huuteli “hello” (ainoa mitä osasi englanniksi, kuten niin monella täällä) ja välillä otteli valokuvia meistä. Toinen taas oli vanhempi mieshenkilö, jolla jostain totaalisen käsittämättömästä syystä oli taskussaan joku asia joka piti koko ajan yhtäjaksoista tilulilu-ääntä, joka ilmeisesti ei häirinnyt ketään muuta kuin meitä. Jossain vaiheessa olin valmis nakkaamaan ukon merkkiäänineen ensimmäiseltä eteen osuvalta kielekkeeltä, mutta verityön estääkseni päädyinkin vain kulkemaan joko riittävästi joukon edellä tai jäljessä saadakseni hajurakoa miekkoseen. Luolasta päästyämme kohtasin onnekseni portaat jotka näyttivät suht autioilta. Sariannan ollessa jo täysin kypsä portaisiin pääsin vaeltelemaan vuorta ylös yksikseni, mikä oli enemmän kuin tervetullutta. Portaat jatkuivat pitkälle ylöspäin, kunnes saavuin metsäpolun päähän. Polulla, ympäröivissä puissa ja mitä ilmeisimmin joka puolella vilisi laumoittain apinoita, mikä sai tietenkin joukon ihastuneita huokauksia karkaamaan suustani, ja pian oli kiinalaiset merkkiäänineen ja valokuvineen unohdettu. Kyllä sielu lepäsi! Yhtään ihmistä ei ollut näkyvissä apinoiden leikkiessä ympärilläni, ja mieli teki jäädä tapittamaan pidemmäksikin aikaa. Sarianna kuitenkin odotti, joten eteenpäin oli jatkettava. Pian kohtasin lisää portaita, enkä malttanut tietenkään olla tarkistamatta mihin ne johtivat; seurasi uusi pitkähkö, jyrkkä kiipeäminen, kunnes pääsin vuoren laella olevalle paviljongille. Täällä olikin sitten jo muitakin ihmisiä, ja tavan mukaisesti herätin huomiota joukkoon liittyessäni. Kiinalaiset muutenkin tapansa mukaisesti muun muassa räkivät ja pitivät kaikenlaista älämölöä, joten kauniissa maisemissa rauhoittuminen oli turha toivo. Lähdinkin pian paluumatkalle, jolla törmäsin myös apinaan istumassa korkealla kallionkielekkeellä. Valitettavasti juuri tällöin kamerastani loppui akku, joten loppupäivä (ja -reissu) ovat tallentuneet vain mieleni kanvaasille… *snifle* Palasin alas samaa reittiä kuin olin tullutkin, mikä onnekseni ei ollut kiinalaisten suosiossa; taas sain tallustella yksinäni apinoiden keskellä. Alkupisteeseen päästyäni en löytänyt Sariannaa mistään. Lähdin etenemään ennalta sopimaamme reittiä puiston läpi uloskäynnille, mutta Sariannaa ei näkynyt ei kuulunut. Myös kännykkäni oli mykkä akun loputtua, joten siitäkään ei ollut apua. Hmm, tenkkapoo. Istuskelin hyvän aikaa puiston uloskäynnin paikkeilla, ja ilta alkoi hämärtyä. Suureksi riemukseni hämärä toi muassaan laumoittain lepakoita, jotka iloisesti räpistelivät ihmisten päiden ympärillä. Hurmaavaa! Lepakoiden tarkkailun lisäksi muotoilin mielessäni kiinaksi lauseita joilla voisin selittää ystäväni kadonneen (tuntomerkeiksi tosin olisi varmasti riittänyt pelkkä “ulkomaalainen”, sillä muita kaltaisiamme emme tainneet puistossa nähdä), kunnes lopulta tiemme taas kohtasivat ja lähdimme kohti hostelliamme. Hostellilla tapasimme suomalaisen naisen joka oli Kiinassa reissaamassa, ja vaihdoimme kuulumisia. Hassua, miten jälkeen päin keskustelua ajatellessani aina mietin sen englanniksi; olen niin tottunut että kaikille tämän porukan ulkopuolisille tulee puhua englantia tai kiinaa, etteivät aivoni osaa oikein käsitellä moista ihmettä .

Lauantai-aamuna (yhteen? erikseen?) olimme molemmat suht kypsiä lähtemään kotiin. Bussimme kuitenkin lähtisi vasta seitsemältä illalla, joten meillä oli koko päivä aikaa tuhlattavaksi Guilinissa. Nähtävyydet alkoivat jo tuntua puisevilta, mutta päädyimme kuitenkin tutustumaan vanhaan palatsialueeseen Solitary Beauty Peak -nimisen vuoren (kukkulan) ympärillä. Alue oli törkeästi ylihinnoiteltu, ja luultavasti olisi pitänyt olla kiinalainen jotta siitä olisi saanut jotain mielenkiintoista irti. Olimme siis melko tylsistyneellä mielialalla ympäriinsä vaellellessamme, mutta saimmepahan ajan sentään kulumaan. Kiipesin vielä itse kukkulallekin (tähän mennessä jyrkimmät ja hankalimmat, joskin lyhyehkötportaat), mutta kokemus oli aiempien kiipeilyjen ohella laimea sekä ylikansoitettu. Portille palatessani löysin koko alueen mielenkiintoisimman paikan, nimittäin taidegallerian, jossa oli joitakin lähes mykistäviä maalauksia. Kello kuitenkin kävi ja Sariannan kanssa sovittu aika läheni, joten suljin suuni, lopetin tapituksen ja lähdin vastahakoisesti odottelemaan bussin lähtöä. Bussiasemalla aikaa riitti tapettavaksi vielä pari tuntia, jonka käytimme eväitä syöden ja erästä yksinäistä hullua seuraten. Miekkosella ei todellakaan ollut aivan kaikki kynät penaalissa, ja edesottamustensa seuraaminen oli eittämättä viihdyttävää. Kun huomasin hänet ensimmäisen kerran, oli hän syventynyt jonkin paperin tarkkaan repimiseen. Lopputuloksen ollessa ilmeisesti tyydyttävä, hän keräsi huolella kaikki silput käsiinsä, pyöritteli kasaa kämmentensä välissä ja tunki silput sitten viemäriaukkoon. Seuraavan kerran kun näin hänet, oli vuorossa kartan huolellinen silittäminen. Kartan jokaisen rypyn ja taitoksen ollessa silkoinen alkoikin taittelu; millimetrityötä parhaimmillaan, ja kun kartta oli siististi taas nipussa, kaivoi miekkonen hihastaan yllättävänkin suuren pinon muita karttoja, ja liitti uusimman löydöksensä aarteidensa joukkoon. Myöhemmin seurasi muun muassa käsien pesua vesilätäkössä sekä hämmästyttävästi lisääntyviä asusteita (mm. hattu, reppu), sekä yleistä päätöntä sinne tänne säntäilyä (ja vauhdilla kanssa).

Kellon tullessa seitsemän saimme huomata että matkaanlähtö ei suinkaan käynytkään niin helposti kuin olimme kuvitelleet, eli että hyppäisimme osoitettuun bussiin ja matka alkaisi. Ehei. Ensin meidät sekä muut samaan matkaan lähtijät ohjattiin aseman reunalle, josta pikkurikollisen näköinen mies nouti meidät mukaansa. Yllätykseksemme suuntasimmekin paikallisbussipysäkille, hyppäsimme bussiin, ja ajoimme kaupungin toiselle puolelle. Määränpäässämme seurasi noin puolentoista tunnin odottelu, jonka aikana Sarianna totesi että eipä tämä tästä enää paljon pahemmaksi voi mennä. Vastaukseni oli pidättelemätön “voi kuule, kyllä voi”, mikä ei miellyttänyt matkakumppaniani. Itse olen kuitenkin tottunut siihen että matkustaessa joutuu odottelemaan, joten yksi puolitoista tuntia ei paljoa hetkauttanut. Odotellessa kävimme syömässä viereisessä ravintolassa, jonka jälkeen bussimme jo olikin paikalla, ja pääsimme ihmettelemään kiinalaista sleeperiä. Ja ihmeteltävää siinä riittikin, jopa sen verran että Sariannalta pääsi itku; kieltämättä minäkin hämmästyin sitä että voisin jostakin asiasta sanoa että Intiassa vastaava oli huomattavasti mukavampi, mutta loppu peleissä olin kuitenkin yksinomaan tyytyväinen että sentään pystyisimme nukkumaan edessä olevat yhdeksän tuntia tien päällä. Matkan alkuun bussissa esitettiin pari elokuvaa joista toisen katsoin, mutta toisessa ei enää ollut englanninkielisiä tekstejä joten laitoin tulpat korviin, käperryin peittoni alle ja aloitin koko loppu matkan kestävän unen ja valveen välillä risteilemisen. Matka meni nopeasti nukuskellessa, ja aamulla saavuimme Guangzhouhun. Yliopistolle pääsimme joskus kahdeksan pintaan, jolloin koitti auvo suihkun ja oman sängyn muodossa .

Jaa-a, matkan saavuttua päätöspisteeseensä taidan pitää tauon muisteloista. Loppukaneettina sanottakoon, että Yangshuo oli kerrassaan hurmaava paikka; pieni kaupunki keskellä Kiinan kenties kauneimpia maisemia, jossa pystyy kuitenkin hetkittäin jopa unohtamaan olevansa Kiinassa. Kaikki on helppoa ja vaivatonta, eikä tarvitse edes tuntea olevansa kuin huutomerkki pisteiden meressä. Pieni monikansallinen saareke perikiinalaisine piirteineen, johon olisi helppo viivähtää pidemmäksikin aikaa! Miinuspuolena mainittakoon se mikä seuraa länkkäreitä kaikkialle minne sankoin joukoin eksymme: hintojen nousu. Hostellimme oli suht halpa (30 yuania per nenä kahden hengen huoneesta), mutta syömisestä kiskottiinkin sitten jo moninkertaisia hintoja muuhun Kiinaan verrattuna. Ja koska syöminen on heikkouteni, rahaa reissuun hupeni enemmän kuin olin luullut. Mutta hyvää oli! Ostin muuten reissussa ryvettyneiden kangaspopojeni tilalle Yangshuosta uudet kengät (20 yuania eräältä sivukujalta missä turisteja ei näkynyt), jotka Guangzhoun metrossa jostakin syystä kiinnittivät ihmisten huomion. Viime viikonloppuna minulle selvisi myös miksi, mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa .

Luvattoman pitkä aika on vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja luvattoman paljon on myös ehtinyt tapahtua sinä aikana. Saattaapi jopa vaatia jonkinasteista pätkimistä.

Perjantaina 2.4. , saatuamme tietää että seuraava maanantai olisi vapaapäivä, päätimme Sariannan kanssa lähteä pidennetyksi viikonlopuksi Guiliniin. Näin ollen koulun jälkeen pakkasimme reput ja hankkiuduimme juna-asemalle. Asemalla saimme kuitenkin todeta suunnitelmamme puutteelliseksi; viikonlopun paikallisesta juhlasta johtuen myös muutama miljoona kiinalaista oli päättänyt hankkiutua samana päivänä kotikonnuilleen… Löydettyämme kaaoksen keskeltä oikean lippuluukun ja jonotettuamme kärsivällisesti vellovassa ihmismeressä, saimme viimein kuulla että Guilinin junaan ei ole enää yhtäkään lippua tälle päivälle. Seuraavalle päivälle saimme liput, mutta ilman paikkaa – lue: seisomapaikat. Päätimme kuitenkin ottaa mitä saimme, ja venyttää viikonloppua vielä päivällä tai parilla koulun kustannuksella. Siispä takaisin yliopistolle (kaupungin suuruudesta ja ihmisten paljoudesta kertonee jotain se, että tähän lipunhankintareissuun vierähti 3,5 tuntia).

Lauantaina sitten sama uudestaan, joskin tällä kertaa liput polttelivat jo taskussa. Edessä häämötti 12:n tunnin junamatka seisten, mutta vielä oli lippu korkealla. Junaan päästyämme saimme huomata että emme suinkaan olleet ainoita joille samainen matkustusmuoto oli paremman puutteessa kelvannut; mitä ilmeisimmin kiinalaiset junat myydään kirjaimellisesti täyteen. Onneksemme jumahdimme ihmissardiinipurkissa juuri vessojen vieressä olevan lavuaaritason eteen, ja näin ollen pystyimme vuorotellen istumaan tasolla ja vuorotellen seisomaan. Huonoksi onneksemme ihmiset käyttivät samaista paikkaa tehokkaasti myös röökauspaikkana. Juna oli lopulta sen verran myöhässä aikataulusta että matka kesti 13 tuntia. Kaksi tuntia enne perille saapumista juna tyhjeni edellisellä asemalla sen verran että pääsimme istumaan penkeille, joskaan unen tasoa tämä edistysaskel ei toivotussa määrin parantanut. Samoille penkeille oli sattunut kuitenkin toinenkin länkkäri, amerikkalainen Nick, joka oli kaiken lisäksi edellisen yön viettänyt Guangzhoun juna-asemalla. Siltä sälli vaikuttikin; vastauksia sai odottaa tovin, ja ajatus tuntui pojalla harhailevan siihen malliin että vastausten sisältökin oli toisinaan hakusessa. Kun selvisi ettei hänellä ollut vielä yösijaa valittuna, ehdotimme että tulisi samaiseen puljuun josta me olimme varanneet sängyt. Kello oli siis noin 7 aamulla kun saavuimme sateiseen Guiliniin, hyppäsimme taksiin ja erinäisten kielellisten ongelmien jälkeen päädyimme oikeaan osoitteeseen. Hakeuduimme kaikki dormiimme, vedimme peitot korviin ja kiskaisimme unta palloon puoleen päivään saakka.

Oli siis sunnuntai, ja päätimme lähteä kolmestaan Lonely Planetissa mainostettuun Reed Flute Caveen. Kyseessä on siis suuren suuri tippukiviluola, joka kiinalaiseen tyyliin on valaistu erinäisillä värikkäillä loisteputkilla toismaailmaisen tunnelman luomiseksi. Tässä oli kieltämättä onnistuttukin; vertailimme kilpaa luolan tunnelmaa Avatarin ja Taru Sormusten Herrasta -maailman kaltaiseksi, ja jos pystyi suodattamaan pois pakollisen matkaoppaan kiinan kielisen pajatuksen sekä lukuisat ympärillä hyörivät kiinalaiset, oli luolasto kyllä kieltämättä melko vaikuttava.  Luolan jälkeen kiipeilimme ympäröivillä sokeritoppavuorilla (Guilin on kuuluisa näistä perikiinalaisista maisemista), ja illaksi palasimme keskustaan. Auringon laskiessa menimme tutustumaan aurinko- ja kuu-pagodiin, ja loppuillan kiertelimme nightmarketilla heräteostosten parissa, kunnes edellisen yön univelat taas muistuttivat itsestään ja palasimme hostellille nukkumaan.

Maanantai aamuna oli aikainen herätys, sillä olimme edellisenä päivänä varanneet hostellilta jokimatkan Guilinista läheiseen Yangshuohon. Matkan järjestäjät noutivat meidät hostellilta, sitten ajoimme tunnin verran bambulauttailun lähtöpisteeseen, hyppäsimme lautalle ja lähdimme putputtelemaan pitkin Li-jokea. Ilma oli pilvinen ja harmaa, mutta se ei estänyt meitä nauttimasta jokea reunustavista maisemista; sokeritoppavuorta sokeritoppavuoren perään, metsäisiä rinteitä ja kivikkoisia jyrkänteitä. Juuri niitä maisemia, joita aina näkee perinteisissä kiinalaisissa maalauksissa, ja nyt ne olivat aivan siinä, ympäröimässä pientä seuruettamme. Hienoa! Jokietappi kesti kaksi tuntia, ja rantauduttuamme seurasi taas tunnin verran pikkubussissa köröttelyä. Yangshuohon saavuttuamme huomasin heti että pidän paikasta. Maisemat olivat hulppeat, ja itse kaupunki on vuorten keskellä sijaitseva reppureissaajien tyyssija. Suomalainen matkakumppanini aloitti heti urputtamisen siitä kuinka turistia kaikki on, mutta minua asia ei vaivannut; kaupunkin näytti viehättävältä ja mielenkiintoiselta, ja länkkäreiden ilmiselvä paljous viesti het kättelyssä oleskelun helppoudesta. Ensi töiksemme hakeuduimme hostellillemme; olimme varanneet yösijan kuulemma kuuluisasta Monkey Jane´s Guesthousesta, joka sijaitsi pikkiriikkisen, kapean kujan päässä. Seurasi päivä päämäärätöntä kiertelyä ympäri kaupunkia, johon sisältyi muun muassa päivällinen Twin Peaks Cafessa . Illan tullen Nick lähti etsimään kaupungissa runsain määrin kukoistavia kalliokiipeilymahdollisuuksia, ja minä ja Sarianna hankkiuduimme rentouttavaan hierontaan (60 min, 50 yuan). Päivä pulkassa!

Tiistaina koitti taas aikainen herätys, sillä olimme buukanneet matkan Longshengin riisiviljelmille. Nick oli päättänyt jäädä koettamaan onneaan kiipeilykumppanin löytämisessä, joten suomalaisvoimin liityimme muun ryhmän kannoille ja hyppäsimme bussiin. Matka Longshengiin kesti kolme tuntia, ja matkalla pääsin tutustumaan muun muassa ovettomiin ja seinättömiin kyykkyvessoihin. Hyvin, hyvin epämiellyttävää ihmiselle jolla on ujo rakko… No, siitä kuitenkin selvittiin, kuten myös bussiajelusta pitkin mutkittelevia, kapeita vuoristoteitä. Toisin oli käynyt parille bussilastilliselle, jotka ohitimme yhdessä mutkassa; yksi bussi tien toisella puolella, toinen toisella, molemmat ojassa (luojan kiitos ei rotkossa!) ikkunat säpäleinä. Tämän jälkeen meidänkin hurjapääkuskimme tajusi hieman ruveta jarruttelemaan mutkissa sen sijaan että vain tööttäisi torveaan kuten siihen asti. Perille päästyämme vierailimme ensin Zhuang-kansan kylässä, eli pitkien hiusten kylässä. Pääsimme vierailemaan kylän vanhimmassa rakennuksessa, sekä seuraamaan paikallisten tanssi- ja lauluesityksiä, maistamaan perinteistä teetä, riisileivoksia sekä riisiviiniä. Kylää kutsutaan pitkien hiusten kyläksi siitä sattuneesta syystä, että kaikilla kylän naisilla on tuhottoman pitkät hiukset. Hiukset leikataan kun tyttö täyttää 18 vuotta naimakelpoisuuden osoittamiseksi, ja tämän jälkeen ei enää koskaan. Tuloksenahan on sitten metritolkulla hiusta; pääsin jopa ottamaan vertailukuvan omistani ja paikallisista hiuksista, ja omani osoittautuivat melkoiseksi töpöhännäksi . Tämän jälkeen seurasi vielä tovi bussissa jyrkänteitä väistellen, ja olimme perillä riisiviljelmillä. Ensin söimme lounasta, ja sitten oli muutama tunti aikaa vaellella itsenäisesti viljelmäpengermillä. Sää oli harmaatakin harmaampi, mutta itseasiassa kun pääsi ylemmäs vuorenrinteille, ei tämä ollut ainakaan haitaksi; kun pengermiltä katseli alaspäin laaksoihin, valuivat pilvimassat huikeasti pitkin vuorten rinteitä, ja alhaalla siintävä kylä oli vuoroin näkyvissä, vuoroin pilvien verhoama. Upeaa! Portaat viljelmillä olivat välillä jyrkkiä, märkiä ja liukkaita, ja ennen kaikkea niitä oli paljon. Vaeltelimme kapeilla poluilla ja portaita ylös ja alas niin kauan kuin aikataulu salli, ja viime hetkellä käännyimme paluumatkalle. Olisin voinut viettää viljelmillä koko loppu päivän! Paluumatkalla eksyimme armotta. Ylös oli mukamas vain “yksi tie”, mutta alas tullessa osoittautui että ei, kyllä niitä on ainakin kaksi. Osuimme sille väärälle. Lopulta jouduimme kysymään neuvoa bussin löytämiseksi, ja kun pisti vähän vipinää töppöseen ehdimme kuin ehdimmekin perille sovitussa aikataulussa. Takaisin Yangshuohon!

Keskiviikkona oli tarkoitus vuokrata pyörät ja lähteä käymään kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevalla Moon Hillillä, mutta sään kurjuuden ja oman matkaväsymyksemme nojalla päätimmekin pyhittää päivän lepopäiväksi. Aamiaisen jälkeen päätimme kokeilla toista hierontapaikkaa, ja huomasimme että pienellä hinnan lisäyksellä saa myös laadunlisäystä; froteepyyhkeen kuvioita naamassa ja unihiekkaa silmissä kampesimme itsemme hierontapöydiltä ja jatkoimme päämäärätöntä vaelteluamme. Otin henkilökohtaiseksi missiokseni kokeilla jokaista ruokakärryä mikä vastaan tulee. Valitettavasti (tai onneksi) niitä ei ollut montaa, mutta herkut olivat sitäkin makeampia! Ihanaisia makeita ja suolaisia asioita, joiden todellista luonnetta voi useimmiten vain arvailla. Kyllä maistui! Lopputulos oli tietenkin se, että minä olin koko päivän vähintäänkin kylläinen – mikä ei luonnollisestikaan estänyt minua käymästä ahnaasti kiinni päivälliseen jahka sen aika koitti . Myös jälkiruokajätski maistui suht kiitettävällä ruokahalulla . Illan tullen minun ja Sariannan tiet erosivat, ja päädyin istuskelemaan mukavaan ravintolaan oluen ja japanilaisten ristikoiden äärelle. Ihmisten seurailu on mukavaa, ja tekee välillä ihan höpöä vain istua paikallaan ja katsella maailmaa. Maistelin myös ravintolan omaa suklaakakkua jäätelön kera (siis okei, söin oikeasti KOKO PÄIVÄN), tilasin toisen oluen ja nautin hämärtyvästä illasta. Valmistautuessani pikku hiljaa nukkumaanmenon ajatukseen, kysäisi viereisessä pöydässä istuva nuorimies mitä oikein teen (tarkoittaen siis ristikoitani). Kyseessä oli, kuten selvisi, hollantilainen Jon, joka oli reissannut jo neljä kuukautta pitkin Kaakkois-Aasiaa. Tartuin tilaisuuteen tutustua muihin maailmanmatkaajiin, ja vaihdoimme reissukuulumisia vielä tunnin poikineen.

Nyt täytyy lopettaa toviksi, jatkan tästä myöhemmin!

Mieleeni muistui loistava keskustelu jonka kävin lauantai-iltana ennen yökerhoon lähtemistä. Kazakstanilainen Danny tuli kysymään olenko lähdössä baariin, ja jutustellessamme hänen maanmiehensä liittyi seuraan. Seuraava keskustelu käytiin minun ja tämän tuntemattoman kazakstanilaisen kanssa (m= minä, kt= kazakstanilainen tyyppi – keskustelu täytyy kirjoittaa kielellä jolla se käytiin, eli englanniksi, muuten viesti ei välity oikein):

kt: “Do you drink one bottle of Finlandia every day?”

m: “Ööööh, yes…”

kt: “Do you have a penguin in your house?”

m: “Yes, and I live in an igloo.”

kt: “Igloo?”

m: “Yes, you know, a house made of ice. We usually build it by ourselves around the age of 18.”

kt: “Ooh, and do you sleep with a polar bear?”

m: “No, no sleeping with polar bears, but I do have to fight them every now and then. That´s why I´m so strong (näytän lihaksiani).”

kt: “Ooh… Are you married?”

m: “No, but I´m engaged.”

kt: “You´re gay?”

m: “Yes.”

kt: “Sorry, I mean lesbian?”

m: “Yes, I´m gay.”

Ja koko ajan Danny vieressä meinasi kuolla nauruun, eivätkä kieltämättä keskusteluun osallistujatkaan aivan peruslukemilla pystyneet koko showta toteuttamaan. Hulvatonta! Lopuksi tyyppi tunnusti tietävänsä kyllä varsin hyvin ettei Suomessa ole pingviinejä sen enempää kuin jääkarhujakaan, minkä kieltämättä olisin voinut itsekin arvata tuosta stereotypioiden listasta…

Ooh, lisäksi unohdin edellisestä postauksesta tyystin mainita viime perjantaisen temppelivierailun; kiinalainen poika Wayne (kyllä, Wayne) halusi viedä meidät eräälle temppelille keskustassa missä oli jonkinlaista häppeninkiä meneillään. Bussin, parin metron ja taksin kautta pääsimmekin keskelle juhlatunnelmaa; pitkä kadullinen täynnä pieniä kojuja myymässä ties mitä krääsää, ihmisiä tungokseen asti ja paljon ihania maisteltavia ja hypisteltäviä. Itse temppelialue oli nopesti nähty, ja suurimmaksi anniksi jäikin kaikenlaisten hyvien ostelu. Itse ostin kaikenlaisia pähkinä- sun muu naposteltavia, ja pääsinpä maistamaan jo Taiwanissa tutuksi tullutta tikkarilla päällystettyä mansikkavarrastakin . Kyllä oli suu makeana!!!

Tänään torstaina piti alkaa toinen uusista kursseistamme. Infossa luki että kurssit ovat suomalaisille, etelä-korealaisille sekä mongolialaisille. No, marssin tyytyväisenä luokkaan jossa heti iski lievä ulkopuolisuuden tunne (olin ainoa ei-aasialainen). Alas istuttuani yksi muista opiskelijoista kysyi olenko Suomesta, ja seuraavaksi puhunko koreaa. Ööö, en… Pian kysymyksen syy valkeni, sillä opettaja asteli luokkaan ja kaikki kaivoivat oppikirjat esille. Korean kieliset oppikirjat. Hmm… Vilkaisin kirjaa enkä löytänyt sanaakaan englantia, ja hetken kuunneltuani tajusin että opettajakin pajattaa menemään koreaksi. Vielä tässä vaiheessa kiinan opiskelu koreaksi tuntuu jokseenkin haastavalta, jotenka Sariannan saavuttua raportoin tilanteen hänelle ja päädyimme hipsimään noloina ulos takaovesta. Näin taas tällä kertaa.

Ajan siivet sivakoivat riuskasti täällä päin maailmaa, ja viimeisen viikon ajan päämääränä on vähän turhan harvoin ollut höyhenmaa. Aloitan loogisesti siitä mihin viimeksi jäin.

Viime keskiviikkona ilma oli kuuma ja kostea, ja tunsin suurta halua päästä tuulettumaan huoneeni hämärästä. Nopean aivotyöskentelyn päätteeksi päädyin koputtelemaan erään kanssasuomalaisen ovelle ja ehdottamaan virkistävää olutta tahi jopa kahta. Matkaan siis; huurteiset kourassa suuntasimme kohti Sea Turtlea, ja auringon lämmittäessä ihoa ja oluen kupliessa kielellä pääsin perisuomalaisena todelliseen kesätunnelmaan . Hienoa! Päästyämme pubille totesimme massiivisten munalukkojen estävän pääsymme rattoisan iltapäivän viettoon. Vakituisten aukioloaikojen puutteesta rohkaistuneina tartuimme puhelimeen ja rimpautimme ravintolan työntekijöille, josko olisivat halukkaita avaamaan puljunsa janoisten länkkäreiden toiveesta. Onnistuu! Reilun puolen tunnin päästä nuorimies saapui päästämään meidät sisään uhkaavan sateen tieltä, tiedustellen josko on kyseessä jokin kotimaamme juhlapäivä. Vastasin että ei, ihan vain tavallinen keskiviikko . Illalla lähdimme jo sangen säädylliseen aikaan takaisin yliopistolle, ja matkalla nappasin kylältä iltapalaksi nuudeliannoksen, mikä osoittautui sangen maittavaksi.

Torstai kului perusmerkeissä, ja illalla koitti taas aika lähteä English corneriin. Luvassa oli taas kiusallista yhdessäoloa, väkinäistä “vapaata” keskustelua sekä suunnattomasti hämmentäviä tilanteita kielimuurin harjalla keikkuen. Tällä kertaa vapaan keskustelun aiheena oli unelmamme elämässä sekä miten aiomme ne toteuttaa. Lyhyen kierroksen jälkeen päädyimme leikkimään jonkinlaisia leikkejä, joissa virheen tapahtuessa omalle kohdalle joutui suorittamaan jonkinlaisen rangaistuksen, kuten laulamaan, tanssimaan tai vaikka tekemään punnerruksia. Oma suoritukseni viimeksi mainitussa herätti suurta ihailua voimiani kohtaan, vaikka meinasin kuolla viidennen kohdalla. Olen kyllä eittämättä hieman kovemmasta puusta veistetty kuin täkäläiset tytöt… :O Kiinalaisten englannin kielen tason ollessa mitä on, ei väärinkäsityksiltä voi välttyä. Silti väärinkäsitysten sinnikkyys jaksaa välillä hämmentää; olin koko keskustelun ajan aloittanut noin jokaisen lauseeni tyyliin “in Finland we…”, ja silti vielä viimeisillä minuuteilla yksi tytöistä kyseli minulta miten asiat hoidetaan Amerikassa. Lopulta kun oikein alleviivaten sanoin että en ole ikinä käynyt Amerikassa, enkä siis ole amerikkalainen vaan suomalainen, meni viesti perille. Jösses. Kaikenkaikkiaan oli kuitenkin ihan hauska ilta, mutta nähtäväksi jää menenkö enää seuraavalla kerralla.

Perjantaina vietin koti-iltaa kuntoilun ja True Bloodin merkeissä. Kaivoin siihen mennessä koskemattoman hyppynaruni esiin, pistin jakson pyörimään ja kiskaisin tehokkaan tunnin treenin: puoli tuntia aerobista, puoli tuntia anaerobista touhuamista. Teki höpöä! Lauantaina odotti aikainen herääminen, sillä olimme Sariannan ja Saran kanssa lähdössä kahdeksan aikaan tekemään matkaa kohti Guangzhoun vieressä sijaitsevaa Foshanin kaupunkia. Ensin bussilla metroasemalle, kahdella metrolla bussiasemalle ja 45 minuuttia bussilla Foshaniin. Matkalla maisemia killistellessä piti valittaen todeta että seutua ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua kauniiksi – joskin täytyy ottaa huomioon myös se, että kaupunkien läheisyydestä johtuen emme koskaan oikeastaan poistuneet kaupunkialueelta. Pidemmälle mentäessä uskoisin maisemien jossain vaiheessa väkisinkin sieventyvän! Perillä totesimme ainoana oppaanamme toimivan Lonely Planetin kartan olevan jokseenkin hyödytön, ja aloitimme tehokkaan eksymisten sarjan. Jonkin aikaa toikkaroituamme välillä kartalla mutta useimmiten kartan ulkopuolella, päädyimme lounastamaan nuhjuiseen ravintolaan kärpästen surratessa ympärillä. Ruoka oli kuitenkin herkullista, ja erityisen mielissäni olin höyrytetyistä, lihalla täytetyistä taikinapalleroista (vähän niinkuin dumplingsit, mutta ei kuitenkaan). Tyytyväisenä (ainakin minä) lähdimme jatkamaan suunnistamistamme, ja lopulta havaitsimme olevamme kadulla jolla opaskirjamme mukaan sijaitsee kaksi suurta temppeliä. Ensimmäinen temppeli oli nopeasti nähty, mutta toinen olikin kokonainen temppelikompleksi. Kiertelimme hyvän tovin kauniiden rakennusten ja puutarhojen läpi, päädyimme martial arts -aiheiseen museoon ja lopulta rummutuksen johdattamana aukiolle jossa oli käynnissä leijonatanssiesitys. Kyseessä on siis perinteistäkin perinteisempi kiinalainen esitys, jossa kaksi nuorta miestä leijonaksi pukeutuneena tekevät vaikuttavia akrobatiatemppuja erinäisillä telineillä. Oli kerrassaan upeaa katsottavaa!!! Esityksen päätyttyä jatkoimme vaelteluamme, ja havaitsimme pian että yhden temppelin sisäpihalla oli alkamassa martial arts -esitys. Nuoret miehet esittelivät taitojaan valitsemansa aseen (kädet, miekat, keihäs, tms.) kanssa, ja näpsäköitä poikiahan nuo olivat. Vaikuttavaa! Lopuksi päädyimme vielä seuraamaan esitystä jossa teutaroikin tällä kertaa neljä leijonaa, ja tämän jälkeen totesimme kierroksemme saapuneen takaisin alkupisteeseensä, ja poistuimme alueelta. Katsastimme vielä paikallisen markkina-alueen jossa myytiin muun muassa kasapäin lemmikkejä (koiria, kissoja, pupuja, kaloja, lintuja…), sekä ancient alleyn, joka kuitenkin oli niin huonossa kunnossa että näytti lähinnä puretuilta taloilta. Kaiken kiertelyn jälkeen aloimme olla jokseenkin kypsiä lähtemään kotimatkalle, ja pian istuimmekin bussissa matkalla Guangzhouhun.

Pääsimme yliopistolle illalla kahdeksan maissa, kävimme ostamassa ruokaa ja palasimme huoneisiimme kollektiivisena aikeena mennä aikaisin nukkumaan ja antaa jalkaparkojemme levätä päivän koitoksesta. Mitä vielä. Tuskin oli kello yhdeksää kun ovelleni koputettiin ja Tapio ilmoitti että kymmeneltä on lähtö baariin. *huoh* Tarkoituksenani oli kieltäytyä, mutta lupasin kuitenkin harkita asiaa, ja pianpa sitä oltiinkin jo lähtökuopissa. Meinasin jo  katua päätöstäni kun kuulin että olemmekin lähdössä keskustaan yökerhoilemaan, mutta nyt oli jo myöhäistä perääntyä. Parilla täydellä taksilla saimme koko lössin määränpäähämme, ja astuimme minulle siihen asti tuiki tuntemattomaan maailmaan. Näin siis suuressa maailmassa… :O Heti kun astuimme sisään yökerhoon taisi sydämeni tahdistua lyömään basson mukaan; tunsin miten housunlahkeeni kirjaimellisesti tutisivat musiikin voimasta. Lisäksi paikka oli TÄYNNÄ. Päällimmäisenä kuitenkin iski tajuntaan se, että jos Suomessa joitakin yökerhoja herjaavasti kutsutaan lihatiskeiksi, niin tässä oli kyseessä täysimittaiset, laajat lihamarkkinat. Kuten TB:ssa todettiin, ei tarvinnut olla telepaatti tietääkseen välittömästi mitä jokainen ihminen tuossa kuhinassa ajatteli… Lähikontaktin ollessa välttämätön jouduin siis oikein urakalla väistelemään miesten epätoivottuja huomionosoituksia, mutta kun alkujärkytyksestä toipui alkoi ihmismeressä luoviminen onnistua luontevammin. Lopulta, kolmen yökerhon ja paljon tanssimisen (jalkaparkani!) jälkeen pääsimme takaisin yliopistolle aamunkoitteessa (kuude jälkeen, täällä baareilla ei tosiaankaan siis ole virallisia sulkemisaikoja, näemmä), eikä vuorokauden valvomisen jälkeen unta tarvinnut pitkälti odotella.

Sunnuntaina heräsin odotusten vastaisesti sangen pirteänä jo puolenpäivän pintaan. Neljän maissa oli tarkoitus lähteä grillaamaan UFOlaisten (toinen enkkukerho) kanssa, joten käytin aamuni rauhakseen pyykkäämällä ja japanilaisia ristikoita väkertäen. Grillaaminen tapahtui paikassa joka oli kai ravintola, mutta koostui useasta pressulla tms. katetusta tulisijapaikasta. Olimme siis ulkona nuotion ääressä, mutta ravintolassa . Sitten koko porukallemme (4-5 tulisijallista) kannettiin saavikaupalla grillattavaa; kanaa, kasviksia, nakkeja, pyöryköitä… Ja ei kun tavaraa tikkuun ja tuumasta toimeen! Ruoka oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi, ja mukavien monen tunnin keskustelujen ja syöminkien päätteeksi lähdimme kylläisinä kotimatkalle. Kerrassaan mukava päivä!

Hektisen viikonlopun jälkeen olin vakaasti päättänyt olla tekemättä yhtään mitään maanantaina, ja näin myös tein. Japanilaisia ristikoita on kulunut ennätysvauhtia . Tiistaina yritin korjailla pitkällistä univajettani päiväunilla, mutta tulos ei ollut täysin tyydyttävä. Sain pari tuntia torkuttua, mutta kunnon uneen en vaipunut kertaakaan. Kuudeksi olin sopinut päivällistreffit Amyn kanssa, ja syödessä ja jutustellessa vierähtikin muutama tunti. Keskustelu oli hyödyllistä molemmille; hän pääsi harjoittamaan englantiaan, ja minä sain apua viikonloppusuunnitelmien tekemisessä. Tänään olen jatkanut tämän viikon teemana olevaa ansiokasta vätöstelyä, eli koulun jälkeen en ole tehnyt yhtään mitään. Sorruin makoisiin päiväuniin, mistä toivottavasti en joudu maksamaan yövalvomisella… Illan suunnitelmiin kuuluukin enää tiukka tunnin treeni, samalla ehkä hieman true bloodia (*muikeus*), ja kohtuu aikainen nukkumaan meno. Huomenna alkaa toinen meille luvatuista kahdesta ylimääräisestä kurssista, eli koulupäiväni pitenee kello kolmeen asti. Saa nähdä miten siihen sitten sopeutuu… :O

Huomioita ja kokemuksia viikon varrelta: kiinalainen olut aiheuttaa ehdottomasti pahemman krapulan kuin länsimainen. Tämä on nyt empiirisesti todistettu, enkä ole edes ainoa joka näin väittää. Kananjalka on paljon melua tyhjästä. Ei siinä yksinkertaisesti ole mitään syötävää! Sunnuntaina iski hirveä himo kuunnella Panteraa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ja pakko se oli taas todeta: Great Southern Trendkill on yksinkertaisesti täydellinen levy! Kiinalaisten on todella vaikeaa käsittää miksi kiinan kieli on vaikeaa länsimaalaisille, mikä on todella ärsyttävää. Tästä huolimatta kulttuurishokkia minulla ei ole havaittavissa juuri nimeksikään (pro ). Kiinalainen opetus jaksaa hämmästyttää tehottomuudellaan ja suoranaisella huonoudellaan. Tänään kulttuuritunnilla katsoimme neljä videota, jokaisen kolme kertaa; ensin englanniksi, sitten kiinaksi englannin kielisillä teksteillä, ja lopulta pelkästään kiinaksi. MIKSI?!?! Voin sanoa yhtään valehtelematta että en oppinut yhtään mitään. Hyvin turhauttavaa. Kiinalaisten laihuuden täytyy johtua geeneistä; ruoka on hyvää ja sitä jaetaan saaveittain. Lisäksi pieniä leipomoita ja juomakojuja on joka nurkalla. *leviän* Makumatkaajan paratiisi!!!

Reilu viikko on hujahtanut ohi aivan huomaamatta, mutta ihme kyllä ihan hirveästi ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan sellaista mistä kukaan jaksaisi montaa riviä lukea (paitsi minä). Tämä seikka menee aika lailla yksinomaan True Bloodin piikkiin; en tiedä milloin viimeksi olisin koukuttunut yhtä pahasti oikein mihinkään! Siitä on jo vuosia. Maanantaina koulun jälkeen ahnehdin toisen tuotantokauden loppuun, ja tiistaina odotin muikeana tuntien päättymistä jotta pääsisin kolmannen kauden kimppuun. Mutta kuinkas kävikään! Huoneeni rauhaan päästyäni luovin tuota pikaa itseni internetin syövereihin etsimään uusia jaksoja, ja sitten… oih, mikä sisäinen tyhjyys! Ei OLE mitään kolmatta kautta! Olin liian ahne! Vasta kesäkuussa odotukseni palkitaan, ja siihen asti joudun siis selviytymään kikkakonstein. Sisälläni vellovasta tyhjyyden tunteesta selvitäkseni aloitin kuitenkin valikoivan uusintakierroksen fan fictionilla höystettynä, ja näillä eväillä olen selvinnyt tänne asti.

Mutta se siitä (joskin voisin jatkaa loputtomiin)! Keskiviikkona saimme brittiläiseltä Lizzieltä kutsun juhlistamaan St. Patrick´s Dayta yliopiston lähistöllä olevaan irkkupubiin. Matkaan lähtikin sekalainen ja mittava lössi eri kansallisuuksien edustajia, ja tiemme vei syöminkien kautta pubiin. Brittivahvistuksemme taitavat juhlinnan jalon taidon, ja minäkin omalta osaltani todistin että laimeallakin oluella pääsee finaaliin kunhan vain muistaa ahkerasti juoda. Näinkin välillä. Mutta hauskaa oli, ja mukavaa tutustua muihinkin kuin kanssasuomalaisiin . Keskiviikon seurauksena torstai osui minun kohdaltani suurelta osin ohisektoriin. Aamulla herättyäni ja tovin puuhailtuani totesin kaipaavani vielä hieman unta, joten päätin ottaa vielä pikku torkut; viideltä iltapäivällä heräsin kauheaan tietoisuuteen illalla pidettävästä English Cornerista, johon olin lupautunut menemään. Laistaminenkaan ei käynyt päinsä, sillä oli luvannut ottaa mukaani Amyn, ujon oloisen kiinalaistytön joka aiemmin viikolla pysäytti minut portaissa ja pyysi että voisin joskus jutella hänen kanssaan englanniksi harjoituksen vuoksi. No, mutta niin makaa kuin petaa, eli siis ryhdistäydyin, laittauduin ja sovin tapaamisesta Amyn kanssa. English Corner (opiskelijoiden järjestämä “kerho” jossa puhutaan vain englantia) kesti puoli kahdeksasta kello kymmeneen, mikä minun mielestäni on ehdottomasti liikaa väkinäistä sosiaalisuutta. Alussa meidät pyydettiin Yhdysvaltalaisen Codyn kanssa kertomaan jotain länsimaisesta kulttuurista. Cody on Louisianasta, joten ehdotin että hän kertoisi etelän vieraanvaraisuudesta. Seuraavaksi minä kerroin suomalaisesta vastaavasta, ja tästä muodostuikin koominen vertaus: Southern hospitality and Finnish inhospitality (suom. etelävaltiolainen vieraanvaraisuus ja suomalainen vihamielisyys/luotaantyöntävyys)… Suomi-brändääjät kiittää!!! Meidän huimaa esitelmäämme seurasi sarja pienimuotoisia kisailuja ja leikkejä, ja loppuaika (piinaavan pitkä) oli varattu “vapaalle keskustelulle”. Vapaa tässä konseptissa tarkoitti sitä, että meidät jaettiin pieniin ryhmiin joihin kuhunkin sijoitettiin yksi länkkäri, ja siinä sitten istuttiin ringissä ja keskusteltiin vapaavalintaisesta aiheesta… Erittäin epämiellyttävää. Loppuajan venyttelin sosiaalisuuteni rajoja ja vastailin lukemattomiin kysymyksiin Suomesta ja Kiinasta ja itsestäni ja Suomen ja Kiinan yhtenäisyyksistä ja eriäväisyyksistä… Lopulta tapahtuma loppui, mutta kotiin pääsin vasta kun olin lupautunut menemään vastaavaan tilanteeseen taas perjantaina, vielä suurempaan ja hauskempaan, jossa on vielä enemmän ihmisiä, jee, ja antanut puhelinnumeroni taas parille kiinalaiselle joiden nimiä en muistanut silloin enkä muista nyt. Saran ja Sariannan mielestä ilta oli ollut “hullun hauska”, mikä sai minut taas ihmettelemään omaa epäsosiaalisuuttani. Ehkä vain yksinkertaisesti haluan (ja vaadin!) enemmän omaa rauhaa kuin muut ihmiset, jopa muut suomalaiset. Hmm, tiedä häntä.

Perjantai eteni omalla painollaan koulun ja vampyyrien parissa, kunnes koitti aika lähteä edellä mainittuun englantitapahtumaan (UFO nimeltään). Edellisenä yönä olin kokenut reissun ensimmäiset kunnon vatsankieputukset, ja aamullakin oli ollut vielä jokseenkin heikko olo. Ufoon valmistautuessa alkoi taas lievä vatke tuntua vatsanpohjassa, mutta päätin kuitenkin lähteä ainakin ottamaan selvää missä tilaisuus pidettäisiin. Matkalla kuitenkin selvisi että reissuun pitää lähteä bussilla, jolloin päätin että leikki jää minun osaltani väliin. Palasin huoneeseeni, avasin tietokoneen ja uppouduin tosi vereen .

Lauantaina aamulla oli ohjelmassa esiintymisasujen sovitusta seuraavan maanantain tanssiesitystä varten. Lähdimme Lizzien, puolalaisen Majan ja kiinalaisen Emin kanssa keskustaan bussilla jolla pääsee kyllä perille asti ilman vaihtoja, mutta matka kestää reilun tunnin. Perillä Em vei meidät naamiaisasuliikkeeseen, jossa sovittelimme qipao-nimisiä perinneasuja. Länsimaiset vartalonmuodot kuten lantio ja rinnat osoittautuivat melko yhteensopimattomiksi kiinalaiselle varrelle suunniteltujen vaatteiden kanssa, mutta lopulta löysimme sopivat koltut. Minun asuni oli kullankeltainen ja eittämättä kaunis, ja lähdin paluumatkalle sangen tyytyväisenä. Takaisin yliopistolla sain tietää että Jen Fian kanssa edellisenä viikonloppuna sopimamme kiertoajelu oli peruuntunut koska Sarianna oli kipeä, jotenka sulkeuduin jälleen ylhäiseen yksinäisyyteeni arvatkaa mitä tekemään.

Sunnuntaina herättyäni jouduin energiapuuskan kouriin ja päätin tehdä jotain huoneeni saastaisuudelle sekä lievästi häiritsevälle, joskin pienelle, muurahaisongelmalle. Tartuin tuumasta toimeen, ja kävin läpi koko suuren huoneeni lattian pienellä rätillä ja puhdistusaineella. Pesin myös kaikki tasot, myrkytin näkyvissä olevat murkut (alkuperä tuntematon), hinkkasin sormet rusinoina vessan lattian kaakelienvälejä, poistin kolme hämähäkinseittiä asukkeineen ja olin lopulta hyvin, hyvin tyytyväinen. Tähän rupeamaan hupeni kolme ja puoli tuntia, ja seurauksena mainittakoon esimerkiksi se, että nyt voin kävellä huoneessani paljasjaloin ilman että jalkapohjani muuttuvat mustiksi. Plussaa. Myös murkut vähenivät radikaalisti, joskin edelleen aika ajoin myrkyttelen niitä onnettomia jotka näköpiiriini eksyvät. Yleispuhdistusaineeni tappaa talossa ja puutarhassa. Siivottuani hain lähiruokalasta ruokaa, palasin huoneeseeni ja vietin loppu päivän hyvällä omatunnolla huoneessani vampyroiden .

Maanantaina otti ohraleipä. Kulttuuritapahtuma johon minun oli määrä osallistua alkaisi neljältä, eikä minulle oltu vielä edes näytetty mitä esityksessämme tehdään (okei, siis minulla oli jonkinlainen käsitys, mutta tarkkaa etenemistä ei oltu opetettu). Siispä koulun jälkeen kokoonnuimme Lizzien, Majan ja Katrin kanssa ja harjoittelimme pikapikaa, kunnes tuli aika lähteä valmistautumaan itse showhun. Paikan päällä pukeuduimme asuihimme, meikkasimme (minut meikattiin) ja laitoimme hiukset (Lizzie laittoi minun hiukseni). Äkkiä vielä nopea kertaus shown etenemisestä, ja sitten hermoilemaan backstagelle muiden esityksiä seuraten. Muut esitykset olivat totta kai uskomattoman taidokkaita ja hyvin harjoiteltuja spektaakkeleja, mikä sinänsä ei ainakaan lieventänyt kokemaani vatsaakivistävää jännitystä. Oman h-hetkemme lähestyessä aloin hermostua toden teolla. Kädet tärisivät, heikotti, pissatti ja kauhistutti. Tilanteen koittaessa kävelin kuitenkin somasti jonossa lavan etuosaan ja niiailin ja leyhyttelin viuhkallani sen kaksi minuuttia mitä osiomme kesti, ja yritin samalla muistaa vieläpä hymyillä. Olin lähes lamaantunut häpeästä oman suoritukseni osalta, ja itseäni rauhoitellessani unohdin tehdä sen yhden ainoan käännöksen mitä koko esityksessä piti tehdä, ja siis tein sen liian myöhään. Lavalta pois kävellessämme olin valmis kuolemaan, mutta hieman omaa nöyryytystäni lievensi sentään se, että Maja kertoi jättäneensä tyystin kääntymättä; en siis ollut ainoa! (Huom, esityksen aikana olin niin lamaantunut että en ole pystynyt edes rekisteröimään mitä Lizzie ja Maja ovat vieressäni tehneet. Hieno kokemus. ) Noh, nöyryytys ei vielä tähän loppunut. Seurasi vielä suurella porukalla esitettävä Michael Jacksonin Black or white, jonka aikana meidänkin piti olla lavalla hyppimässä ja näyttämässä hyväntuulisilta. Omalta osaltani voin sanoa että minulla ei ollut mitään hajua missä minun pitäisi olla eikä paljon edes siitä mitä minun pitäisi tehdä, ja niinpä käytin esityksestä hyvän tovin lavan takaosassa törmäilemiseen ja oman paikkani määrittämiseen. Koko tapahtuman loputtua jouduimme vielä kerran lavalle kaikkien muiden esiintyjien kanssa kiittelemään ja kumartelemaan, ja vasta sitten pääsimme rauhassa vajoamaan maan rakoon. Vaatteet vaihdettuamme olimme jo hieman toipuneet julkisesta häpeästämme, ja kykenimme lähtemään kaikille vaihtareille luvatulle buffetillalliselle. Illallinen oli erityisen maittava, ja helpotuksekseni monet väittivät että esitys oli näyttänyt oikein hyvältä ja me oikein kauniilta. Uskoo ken tahtoo, mutta tähän aion tuudittautua . Päivän koitosten jälkeen olin suht sippi jahka pääsin huoneeseeni; puhtaalla tahdonvoimalla vietin tosiverettömän illan ja menin nukkumaan pitkästä aikaa ihmisten aikoihin.

Tänään koulun jälkeen lähdimme Saran kanssa keskustaan vaatemarketille. Aluksi kävimme syömässä todella läskisti suht hintavassa ravintolassa; minä söin annoksen nuudeleita ja lihaa, join hunajasitruunajuoman ja otin vielä jäätelö-hedelmä-annoksen jälkiruoaksi. Yhteensä lysti maksoi noin 8 euroa, mikä siis täällä on aikas kallista, mutta kerranhan se kirpaisee. Vaatetorilta ostin laukun (joka on ollut ostoslistalla tänne tulosta asti), kaksi ihanan hempeää mekkoa sekä pitkähihaisen t-paidan, yhteishintaan 105 yuania eli noin 12 €. Vaatteita ei torilla pystynyt sovittaa, joten kauppoja tehtiin melko sokkona. Kotiin päästyäni totesinkin että toinen mekoista oli (suureksi järkytyksekseni) hieman liian iso, ja toinen taas muuten ihana mutta tarvitsee jonkinlaisen lyhyehkön asian (bolero?) hartioiden peitoksi. Loppu päiväksi ei ole ohjelmaa, mikä minulle toki sopii .

Huomioita ja oivalluksia viikon varrelta: Kiinalaiset ovat lähestyväistä kansaa verrattuna taiwanilaisiin. Välillä jopa ahdistavuuteen asti. Raanavettä voi käyttää jos sen keittää ensin. Tähän mennessä olen tuhlannut kaupan vettä teen, kahvin ja nuudeleiden keittoon. Kelit ovat olleet todella lämpimiä. Ulkona ollessa ihoa nipistelee hien puskiessa joka huokosesta. *soija* Kiinalaiset opettajat luottavat toiston voimaan turhauttavuuteen asti. Kolmas tunti saman dialogin läpikäymistä on ihan tosissaan jo liikaa. Vampyyrit ovat KUUMIA. Tosi on!

No niin! Ensimmäinen viikko Kiinassa on nyt täynnä, ja lienee aika päivitellä kuulumisia. Tällä kertaa olen siis Asia Exchange -ohjelman kautta Guangzhoussa, jossa tarkoituksena opiskella kiinan kieltä ja kulttuuria. Viime sunnuntaina noin 16:n tunnin lentorupeaman jälkeen rantauduin väsyneenä ja hieman pinna kireänä väliaikaiseen kotikaupunkiini, hyppäsin taksiin ja ajelin yliopistosaarelle, jossa tukikohtani, Guangzhou University, sijaitsee. Kello oli noin puoli kuusi illalla kun tiretin rinkkani kanssa asuntolani edessä ja yritin selvittää asuntolan virkailijalle että tarvitsen huoneen. Virkailija ei puhunut englantia, mutta ystävällisen kanssaopiskelijan haparoivalla avustuksella sain kuin sainkin pian avainkortin kouraani ja pääsin tutustumaan uuteen asumukseeni. Hullua luksusta! OMA huone, siis vain yksin minulle, varustettuna OMALLA suihkulla ja OMALLA vessalla, lisävarusteina parveke, töllö, ilmastointilaite (!!!), nettikaapeli sekä tarjottimellinen kaikenlaista hotellikamaa, kuten shampoota, hammasharja, teetä, kuppi ja lasi, ym. ym. Pöyristyttävää! Verrattuna Taiwanin neljän hengen huoneeseen jossa puutelista alkoi het perusmukavuuksista kuten patjasta, tämä on totisesti luksusta. Olin myös odottanut samanlaista paperinpyöritys- ja paikasta a paikkaan b ja taas c:n kautta takaisin a:han juoksemisrumbaa mikä Hsinchuun saavuttuani vei minulta monta tuntia, joten olin suorastaan hölmistynyt kun äkkiä olinkin yksin omassa huoneessani pakollisten listallani vain muonan ja veden hankkiminen, suihkussa käyminen ja punkkaan hakeutuminen. Aaaah… Niinpä etenin listalla juurikin mainitussa järjestyksessä, ja nukuin lähes kellon ympäri.

Maanantaina lukujärjestyksessä oli vain orientaatiotilaisuus, sekä joidenkin asioiden hoitaminen kansainvälisessä toimistossa. Nämä oli nopeasti kuitattu, sillä orientaatiotilaisuuskin kesti noin 20 minuuttia ja oli yhtä tyhjän kanssa. Lounaalla tutustuin yliopiston kauppakeskuksen (kyllä, kauppakeskuksen) food centerin tarjontaan huuli pyöreänä; kaksi salillista seinänvierukset täynnä pieniä ruokakojuja joista saa niin montaa erilaista sörsselssöniä että päiväni täällä tuskin riittävät kaiken maistamiseen. Hinnatkin ovat suht huokeita, pääsääntöisesti 6-12 yuania (0,60-1,30 €). Ruoan jälkeen palasin huoneeseeni sulattelemaan tilannetta uppoutumalla toviksi japanilaisten ristikoiden maailmaan, kunnes illalla päätin totaalisen nyhväytymisen estämiseksi lähteä tutustumaan tarkemmin kauppakeskuksen tarjontaan. Kauppakeskus on täynnään sokkeloisia kujia joiden varsilla on vieri vieressä jos jonkin sorttista kauppaa; vaatteita, kosmetiikkaa, laukkuja, kenkiä, teetä, kasveja ja jopa lemmikkejä. Törmäsin myös kahteen muuhun suomalaiseen, Saraan ja Sariannaan (Sarianna on myös AE:n kautta), ja kiertelimme tovin yhdessä. Löysin heti kaipaamiani pitkähihaisia: kaksi hupparia hintaan 6 €. Myös vajaan vitosen kangaskengät tarttuivat matkaan, ja lopuksi ihastuin pieneen nahkealehtiseen huonekasviin joka lähtikin mukisematta matkaani piristämään hieman kolkkoa huonettani. En ole tehnyt siitä virallista, mutta mielessäni kutsun tirettäjää Paavoksi. Päiviksi siirrän Paavon parvekkeelle, jotta saisi kunnolla valoa. On mukavaa kun on joku josta pitää huolta .

Tiistaina alkoi koulu. Ryhmä jossa minun oli tarkoitus olla osoittautui joukoksi vasta-alkajia, ja sekä opetuksen että turhautumiseni taso olivat sen mukaisia. Kolmen tunnin wo:n (minä kiinaksi) toistelun jälkeen olin valmis hyppäämään ikkunasta kirkuen koko matkan alas, ja päätinkin päivän päätteeksi että seuraavana päivänä siirryn edistyneempään ryhmään. Sarianna päätti myös tulla kokeilemaan, joten tuntien jälkeen menimme ilmoittamaan päätöksestämme toimistolle. Iltapäivällä päätimme lähteä käymään kaupungissa. Sarianna, joka oli tullut jo edellisenä keskiviikkona, tiesi onnekseni miten matka taittuu parhaiten; ensin bussilla metroasemalle, sitten päämäärästä riippuen 1-3:lla metrolla valittuun kohteeseen. Esittelyissä mainitut “kätevät kulkuyhteydet” saattoi olla liioittelua, mutta metrolla kulkeminen on onneksi todella vaivatonta ja suht nopeaa. Joka tapauksessa, päätimme mennä tutustumaan Guangzhoun nähtävyyksiin, kuten Sun Yat-sen memorial halliin ja viereiseen Yuexiu parkiin. Molemmat olivat hienoja, mutta erityisesti Yuexiu teki vaikutuksen; valtaisa metsäinen alue täynnään sikin sokin risteileviä polkuja ja rappusia, ja siellä täällä jotain nähtävää: muistomerkkejä, hulppeita paviljonkeja museoineen, patsaita, näköaloja… Ja ne puut, tuntui kuin olisi ollut viidakossa! Puistossa vierähtikin sitten monta tuntia, kunnes lopulta olimme niin kylmissämme ja väsyneitä että energiaa tuskin riitti kotiin palaamiseen.

Keskiviikkona marssimme edistyneempien kiinan tunnille, ja heti alkoi tuntua siltä miltä pitäisikin; kun jatkuvasti täytyy hieman pinnistellä ymmärtääkseen mistä puhutaan, myös tulosta tuntuu syntyvän huomattavasti nopeammin. Koulun jälkeen (meillä on joka päivä koulua klo 8:40-11:40) lähdimme Saran ja Sariannan kanssa taas kaupunkiin, etsimään Lonely Planetissa mainostettua suurta kirjakauppaa. Yhden bussin, kolmen metron ja tovin kävelyn jälkeen löysimmekin oikeaan paikkaan, ja pääsimme ihmettelemään kiinan kielisten kirjojen ihmemaata. Päädyin ostamaan pitkään halajamani elektronisen sanakirjan, minikokoisen 1000:nen palan palapelin, yhden kiinan kielisen lastenkirjan (kertoo pandavauvoista) sekä erinäisiä kiinalaisille pikkulapsille tarkoitettuja kirjoitusmerkkien harjoitteluvihkosia. Taso 1-3 vuotiaat lienee meille juuri sopiva . Hämmennystä herätti ruljanssi joka piti käydä läpi jotta sai mitään ostettua. Esimerkki: ostaessani palapelin olin menossa kassalle, mutta minut ohjattiinkin toiselle tiskille. Siellä palapeli otettiin minulta pois ja sain sitä vastaan kuitin. Sen kanssa minut sitten ohjattiin kassalle, jossa maksoin ostokseni ja sain taas kuitin. Tämän kuitin kanssa menin sitten takaisin aiemmalle tiskille, josta sain kuittia vastaan palapelin takaisin. Tätä harjoitettiin joka osastolla. Hyvin, hyvin hämmentävää, sekä melko hankalan oloista. Entä jos on jumalaton ruuhka? No, jostain kai niitä työpaikkoja on 1,3:lle miljardille ihmiselle löydettävä… Takaisin yliopistolla iltasella päätin käydä kokeilemassa asuntolamme viereistä ruokalaa. Ilmeisestikään siellä ei liiemmin vaihto-oppilaita näy, sillä patu joka ruokaa lautasille lappoi alkoi nauramaan kun näki minun lähestyvän, huikkasipa vielä takanaan olevan naisenkin katsomaan. No, mutta ruoka oli halpaa (2,7 yuania eli noin 0,30€) ja hyvää, eli pienet naurut kyllä kestänee .

Torstai-iltana päätin kokeilla miltä sarja True Blood vaikuttaa. No, hyvältähän se vaikutti. Koukussa kerrasta. Perjantaina sitten koulun jälkeen kirmasin huoneeseeni ja ajattelin että jos nyt ihan vaan pari jaksoa… No, onhan kahdeksan parillinen luku, vaikka ei enää ihan parin määritelmään sovikaan… Lauantaina kävin ostoksilla kauppakeskuksen alakerrasta löytämässäni supermarketissa. Ostin pienen maton, pyyhkeen, pesuvadin, ruokailuvälineitä, hedelmäveitsen, hedelmiä, 10 pussia nuudeleita, litran jääteetä, 5 litraa vettä sekä hieman naposteltavaa – koko satsi maksoi reilut 10 €. Ostosten lomassa ehdin vielä katsoa muutaman jakson True Bloodia (ensimmäisen tuotantokauden loppuun), ja illalla olikin treffit Jen Fian kanssa. Hän on kiinalainen tyttö joka aiemmin viikolla auttoi meitä hankkimaan kiinalaiset prepaid-liittymät. Hän oli kutsunut meidät ystäviensä kanssa rullaluistelemaan. Kaikki bussit olivat täynnä, joten päädyimme kävelemään noin 40 minuuttia luisteluradalle. Rullaluistimet olivat kunnon vanhanaikaiset nelipyöräiset, ja ensikertalaisena alku oli minulle melko hankala. Pian kuitenkin sain tuntuman luistimiin, ja siitähän se sitten lähti. Kuin tuulispää kiidin radalla ohitellen hitaampia, ja kierrosten lisääntyessä myös puna kasvoillani alkoi lähennellä purppuraa. Hiki virtasi. Kyllä teki höpöä! Lopulta alkoi tuntua että reidet olivat muuttumassa hyytelöksi, jotenka jäin toviksi istuskelemaan kaiteelle radan takaosaan. Viereen parkkeerasi poikalauma, ja sitten tapahtui ihme: yksi pojista pyysi minua luistelemaan kanssaan. Olin niin hölmistynyt tästä häpeilemättömästä lähentymisyrityksestä (Taiwanissahan pojat ennemmin vaihtoivat kadunpuolta jos tulin vastaan kuin olisivat jutelleet minulle) että suostuin, ja sitten mentiin. Poika ei puhunut sanaakaan englantia, eli minulle koitti oiva mahdollisuus koetella kiinan kielen taitojani. Kommunikointia tuskin voi kuvata sujuvaksi, mutta perusasiat sentään selvisivät. Lopulta sanoin että haluan mennä lepäämään ystävieni luokse, kiitin ja menin menojani. Tovin istuttuani tulikin jo seuraava pyyntö; tällä kertaa tyttö joka puhui hieman englantia, ja hänen kanssaan kommunikointi sujuikin puoliksi kiinaksi, puoliksi englanniksi. Tämän jälkeen olin niin kuitti että jaksoin tuskin nostaa jalkojani, ja pian siirryimmekin pelaamaan biljardia radan viereen. Kiinalaiset tytöt (Jen Fia, Cin Di (?) ja Zhang Zi (?)) eivät olleet ikinä pelanneet tai edes tietoisia siitä miten pidellään biljardimailaa, jotenka harjoittelua oli vähintäänkin koomista seurata. Pelien loputtua kello olikin jo yli kymmenen (olimme lähteneet yliopistolta puoli seitsemältä), ja lähdimme paluumatkalle. Perillä huomasin että loppuluistelluille reisilleni oli haasteellista jo housujen riisuminen, saati sitten mikään enempää lihastyötä vaativa aktiviteetti kuten rappusten nouseminen. Suihkun jälkeen olinkin jo niin tasaraha, että unta ei tarvinnut sen kummemmin houkutella.

Tänään aloitin taas aamuni jaksolla tosi verta. (Siis se on NIIIIIIN hyvä!!!!) Syömässä kävin taas Saran ja Sariannan kanssa, ja maistoin myös ihanaista hunajamelonijääteetä sekä annoksen jäätelöä ja hedelmiä. Sää oli todella kuuma, mikä oli tervetullutta hyisen alkuviikon jälkeen. Aamuisin on taas ollut telttailufiilikset kun on nenä jäässä pitänyt nousta peiton (ja makuupussin ja 2-3:n vaatekerroksen) alta aamutoimiin. Nyt onkin hauskaa kun ulkona on lämminnyt, niin sisällä on kylmempi kuin ulkona; tälläkin hetkellä pidän parvekkeen ovea auki jotta lämmin ilma tulisi sisään, en suinkaan tuulettamistarkoituksessa. Tänään ostin sumutinpullon jotta voisin suihkia Paavoa. Pikkuinen on kuitenkin nahkealehtinen, joten pitänee kosteudesta. Kauppakeskuksesta olisi saanut viidellä yuanilla kilpikonnan, ja jouduin puhumaan itselleni järkeä jotta en olisi ostanut. Ja siis en ostanut, älkää huoliko. Kävi vain niin sääliksi pikkuisia siellä pikkiriikkisissä altaissaan, päällekkäin ja limittäin ja lomittain. Liekkö alimmat enää edes hengissä .

Kaiken kaikkiaan on olo täällä alkanut oikein mukavasti, ja odotan innolla mitä tuleman pitää. Ai niin! Olen lupautunut kahteen juttuun mitä karttaisin Suomessa kuin ruttoa: ensinnäkin pienimuotoiseen tanssiesitykseen jossain isossa kulttuuritapahtumassa (en kuitenkaan ilmeisesti joudu liiemmin tanssimaan, mutta saan pitää hienoa kiinalaista perinneasua ja hiukset ja meikki laitetaan, heh), ja toisekseen opettamaan pienille kiinalaisille perusenglantia. Jälkimmäisestä saan palkkaakin. No, siis olen lupautunut kokeilemaan opettamista, mutta jos tuntuu että sujuu enkä saa mitään paniikkikohtausta tms., niin miksikäs sitä ei voisi kerran viikossa harrastaa .

Tähän mennessä suosikkini kiinalaisten tekemistä englanninnoksista: kukkapenkin juurella Yuexiun puistossa “Please don´t hurt me for your pretty”. Ilmeisestikin siis toivotaan että ihmiset eivät poimisi kukkia omaksi ilokseen. Näin täällä .

Tiedoksi kaikille: vaihtoni keskeytyi 18.3. avomieheni vakavan sairastumisen vuoksi. Taiwanissa ehti tapahtua vielä kaikenlaista sitten viime kirjoitukseni, mihin palaan myöhemmin! Palataan asiaan ehkä ensi keväänä .

P.S. Kaikki on nyt hyvin, olosuhteet huomioon ottaen.